tiistai 27. lokakuuta 2009

Tie

Cormac McCarthy: Tie
WSOY, 2008

Tämä romaani imaisi mukaansa heti ensi sivuilta. Oli pakko lukea eteenpäin niin kauan kuin tekstiä riitti, junassa, metrossa, kahvipöydässä, sohvalla, sängyssä.. Ja kun kirja loppui, jäi uteliasuus kaihertamaan: mitäköhän sitten tapauhtui?
Kertomus sijoittuu "maailmanlopun tarinoiden" laajaan perinteeseen. Luonto on tuhoutunut ja jäljelle jääneet ihmiset psyttelevät hengissä keinolla millä hyvänsä. Kerronnan dramaattinen (ja antoisa?) lähtökohta on tutkia ihmistä olosuhteissa, jossa ympäristö on muuttunut täysin toiseksi kuin se mihin olemme tottuneet. Mitä ihmisille tapahtuu äärimmäisissä poikkeusolosuhteissa, kun sivilisaation turvaverkot ovat tuhoutuneet? Ihmisten elämä on keskittynyt perusasioihin: ruoan, vaatetuksen ja suojan hankintaan. Ihmiskunnan rippeet on palannut tarvehierarkian alimmalle tasolle, taisteluun olemassaolosta, henkiinjäämisestä.

Päähenkilöinä ovat isä ja poika sekä ne ihmiset, joita he kohtaavat pitkällä vaelluksellaan. Kieli on ytimekästä, lyhyen lauseen rytmittämää ja usein melkein aforisminomaista ja dialogi on omalaatuista. Kertomuksessa nykyhetkeä pilkkovat takautumat menneisyydestä, joka koostuu enää vain muistoista siitä maailmasta, jonka tunsimme. Isällä on nykyisyyden lisäksi muistot ja menneisyys elää hänelle unissa ja tarinoissa, mutta pojalla on vain nykyisyys, aika suuren katastrofin jälkeen. Takautumien kautta lukija saa tietoonsa hajanaista taustaa tapahtumille, mutta arvoitukseksi jää, mikä oli suuren tuhon aiheuttaneen katastrofin alkusyy.

Tekstissä on paljon viisautta. Teemat ovat ikiaikaisia: hyvyys ja pahuus, olemassaolon merkityksellisyys. Rakkautta ja lojaalisuutta pohditaan isän ja pojan suhteen kautta. Inhimillisen kulttuurin merkitystä pohditaan myös - ja kirjastoihmiselle oli mielenkiintoista lukea kirjailijan näkemys siitä, voiko tarinoilla ja kirjallisuudella olla merkitys olosuhteissa, joissa edes ihmisten perustarpeet eivät täyty ja yhteisön moraali ja sopimukset ovat rapautuneet. Tekstin mukana ajauduin ajattelemaan myös paljon luonnon merkityksellisyyttä ihmiselle, kuinka se loppujen lopuksi on kaikki mitä meillä on.

Kertakaikkiaan hieno ja lukemisen arvoinen kirja. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, kuten myös edellisestä McCarthyn suomennoksesta, Menetetty maa, joka niinikään oli myös todellinen lukuelämys.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Maailma pitäisi aloittaa alusta


Maailma pitäisi aloittaa alusta, Pertti Nieminen
Otava, 2009

Tästä minä tykkään: että ihminen osaa kirjoittaa runoja ilman sen suurempia kommervenkkejä. Että ei ole mitään tarvetta rehennellä oppineisuudellaan tai fiksuudellaan, haastaa lukijaa rivi rivin jälkeen henkiseen mittelöön ja naurahtaa nokkavasti päälle.
Niemisen runot aukeavat kunhan on vähän elämää takana. Elämää ja mielellään lapsenlapsia. Toimivat kyllä nelikymppisellekin.

Ilmassa on riemua lapsenlapsista, mutta myös haikeutta ja luopumista.
"Vanhat tiesivät että tuuli käy ja ruoho lakastuu ja ruohon mukana kaikki kukat. Tuntuu hyvältä tietää, että puut, että monen metsän puut elävät, vaikka maailmani loppuu."

Eikä vanhoilla päivilläkään vallan hampaattomaksi jäädä:
"En jaksa enää pilkata niin kuin nuorempana. Sitä paitsi: olisipa outo päättäjä joka runoja lukisi saati että ymmärtäisi lukemansa."

Onneksi meillä on nämä Niemiset.
Syvä ja nöyrä kumarrus, kaikkiin tarvittaviin suuntiin.

(Teos sisältää myös sikermän englantilaisen imagistin T. E. Hulmen runojen suomennoksia.)

Hiljainen kylä


Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
Gummerus, 2009


Saksalainen kirjailija Andrea Maria Schenkel on minulle uusi tuttavuus. Hiljainen kylä on hänen esikoisromaaninsa ja hänet on palkittu kaksi kertaa Deutscher Krimi Preis -palkinnolla, vuonna 2007 ja 2008.

Kirjassa kuvataan pienessä Einhausenin kylässä, syrjäisellä Tannödin maatilalla tapahtunutta raakaa murhaa. Koko perhe palvelijoineen on surmattu raa'asti. Tarina etenee vuorotellen eri kyläläisten kertomana. Välillä tarinan katkaisee rukous. Kuka rukoilee?

Kyläläisten kertomuksista selviää, että tuskin kukaan piti surmatusta perheestä. Ja koska on kysymys suhteellisen pienestä ja suljetusta kylästä, jonkun kertojista täytyy olla murhaaja.

Kirjassa on monia jännityskirjoissa rakastamiani piirteitä. On syrjäinen kylä, on syrjäinen maatila, on hyinen talvi ja rosoiset pää- ja sivuhenkilöt. Lukukokemuksekseni jäi, että oli koko ajan pimeää. Ja pimeässä pelottaa.

Kirja oli nopea lukea. Teksti oli harvaa ja fontti suurehkoa. Illalla sängyssä lukiessani kirja oli miellyttävän pienikokoinen eikä painanut liikaa. Joskus tuntuu, että nykyisin kirjoitetaan liian paljon liian paksuja kirjoja. Johtuuko se siitä, että kirjailijoilla on tietokoneet käytössään ja tekstin luominen on helpompaa. Toisaalta pidän myös paksuista kirjoista ja pitkistä tarinoista silloin, kun ne ovat hyviä. Kun on hyvä tarina, sen lukemista haluaisi jatkaa ja jatkaa. Kirjan loputtua tuntuu kuin eroaisi ystävästä. Tämän kirjailijan kohdalla minun on odotettava , josko häneltä suomennettaisiin lisää. Sitä odotellessani taidan lukaista seuraavaksi Donna Leonin kirjan "Ystävä sä lapsien".

Kissa joka ei kuollut


Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut
Like, 2009

"Paikalle tuli nainen, maassa näkyi kynsien ja tassujen jälkiä. Ja nainen huomasi, että multaan repeytyneestä haavasta pisti esiin jotakin.
Hän värähti pelosta, hänen oli pakko vaikeroida ja haukkoa henkeään.
Maasta pisti esiin ihmisen käsivarsi.
Ranteessa oli kello, ja vaikka hän ei halunnut katsoa, hänen oli pakko. Kello oli savinen ja kärsinyt, mutta nainen tunnisti ruskean nahkarenkaan. Hän oli auttanut miestä korjaamaan sen. Hän oli vienyt kellon omaan huoneeseensa ja ommellessaan hän oli pistellyt sormiinsa.
Hän oli alkanut kaivata miestä.
Hän kallisti päänsä ja huusi suoraan kohti kalpeaa, jäähtynyttä taivasta."

Edellinen oli suora lainaus kirjan Kissa joka ei kuollut ensimmäiseltä sivulta.

Kirjan takakannen tekstissä kerrotaan, että kirjassaan Frimansson tutkii kylmän viileästi tappajan mieltä ja näyttää miten, tavallisen ihmisen elämä muuttuu painajaiseksi yhden väärän päätöksen myötä. Heti yllä olevan lainauksen luettuani aloin miettiä, olivatko mietteet murhaajan vai jonkun rakkaansa löytävän mietteitä. Perustelen ajatuksiani seuraavasti. Murhaaja näkee hautaamansa ruumiin paljastuneen kuopastaan, tappo on tapahtunut kuin vahingossa, mutta hän on salannut tapahtuman. Hän kaipaa miestä, mutta ei voi peruuttaa tapahtunutta ja huutaa nyt tuskaansa kohti taivasta. Toisaalta mietteet voivat olla läheisen, joka on ihmetellyt rakkaansa katoamista. Nyt hän löytää haudan, tunnistaa kellon rannekkeen ja tajuaa, mitä rakastetulle on tapahtunut.

Tämän enempää en voikkaan sitten paljastaa juonesta. Osuinko oikeaan? Se selviää sille, joka kirjan lukee.

Mitä itse pidin kirjasta? Ensimmäiset ajatukset kirjan luettuani olivat, että tämä tarina ei saanut minua niin otteeseensa kuin Frimanssonin aikaisemmat tarinat. Mutta mitä enemmän olen miettinyt, mitä tähän kirjoittaisin ja yrittänyt analysoida (minäkö osaisin analysoida) lukemaani, sitä enemmän tarinasta pidän. Frimansson osaa kirjoittaa erittäin hyvin, tarina on vangitseva ja kirjan loppua kohti edetessäni oloni tulee yhä painostavammaksi. Ja niinhän kirjan murhaajankin elämä menee täysin sijoiltaan, vaikka hän kuinka yrittää karistaa asian mielestään ja aloittaa aina uudestaan.
Täytyy vielä mainita, että murhaajan elämä oli kyllä raiteiltaan jo ennen tappoa. Ainakin itse tulkitsen surmatyön johtuneen juuri siitä syystä, että päähenkilön harkintakyky ei tapahtuman aikoina ollut oikein hallussa.

Mieleenpainuva kirja. Frimanssonin kirjojen lukija lukee tämänkin kirjan ilman suositustani. Ja mitä sanoisin muille. Lukekaa ihmiset, lukekaa. Jos oma elämä on tylsää, niin kirjojen tarinoiden kautta voi eläytyä monenlaisiin tapahtumiin. Ja ne jotka eivät eläydy, voivat anylysoida vaikka kirjan kieltä tai tarinan kerrontaa tai mitä vain.

Minä nappaan seuraavaksi kirjaksi Andrea Maria Scehkelin teoksen "Hiljainen kylä".

torstai 8. lokakuuta 2009

Mausteena Fernet Branca


James Hamilton-Paterson
Basam Books, 2004


Olipas herkullinen kirja. Kuin ranskalainen komedia (hienovarainen) verrattuna vastaavaan amerikkalaiseen (kohellus). Tämä kirja jää mieleeni pitemmäksikin aikaa. Olen yrittänyt mainostaa teosta yhdelle jos toisellekin, mutta kukaan ei mielipahakseni käy koukkuun. Olisipa joku, jonka kanssa yhdessä saisin ylistää kirjan avuja.

Kirja kertoo englantilaisesta Gerald Samperista ja itäeurooppalaisesta Martasta, jotka molemmat ovat hakeutuneet Italiaan Toscanan maaseudun rauhaan työskennelläkseen, Gerard kirjansa, Marta elokuvamusiikkinsa parissa. Heistä tulee lähinaapurukset osittain sen vuoksi, että lipevä kiinteistönvälittäjä on mainostanut heille naapurin viettävän mökissään tuskin kuukauttakaan vuodessa. Molemmille on yllätys, että melkeinpä pihapiirissä hääräilee jatkuvasti ärsyttävä naapuri, jonka kanssa pakostakin joutuu tekemisiin.

Gerald pitää itseään erittäin sivistyneenä ja lahjakkaana miehenä, joka kohtalon oikusta on päätynyt tunnettujen urheilijoiden haamukirjailijaksi. Marta on hänen mielestään moukkamaisuuden huippua edustava lihava homssu. Marta taas pitää Geraldia snobina, mutta harmittomana naapurin kuivakkapakaraisena ukkona, jonka juopottelu ja läträäminen varsinkin Fernet Brancan kanssa menee liiallisuuksiin. Oman lisänsä kirjalle antavat Geraldin kaikkea muuta kuin makunystyröitäni kutkuttavat erikoiset samaisella alkoholijuomalla maustetut ruuat ja koomisesti kuvatut kirjan muut sivuhenkilöt. Kirja etenee yllättävine juonenkäänteineen vuorotellen Geraldin ja Martan kertomana. Siinä missä hetki sitten on lukenut Geraldin kuvauksen jostakin tapahtumasta, saa kohta lukea Martan kirjeen sisarelleen samoista tapahtumista.

Kirjan valinta luettavakseni oli vähän kuin heräteostos kauppareissulla. Kirjan kansikuva oli värikäs ja veikeä. Mietin mihin viittaa kansikuvan musta kissa leikkuuveitsi hampaissaan, no tottakai resepteihin...

Kirja oli todella hauska ja kansiliepeen teksti "pirullisen älykkäästä kirjasta" ei ole mielestäni liioiteltua. Mutta seuraavaksi haluan jännitystä, taas kerran, joten siirryn lukemaan Harlan Cobenin kirjaa "Kadonneet".