perjantai 28. tammikuuta 2011

Jane Stanton Hitchcock: Kohtalokas ystävyys. Tammi 2010


Jännityskirjallisuuteen luokiteltu Kohtalokas ystävyys on jännityksen lisäksi ehtaa chicklittiä, tosin hitusen yli-ikäistä sellaista. Chicklit on suhteellisen uusi kirjallisuuden laji, jonka tunnetuimmat edustajat ovat Helen Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja, Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan ja Candace Bushnellin Sinkkuelämää. Hyvää suomennusta chicklitille ei ole keksitty. Chick tarkoittaa nuorta naista ja lit on lyhenne kirjallisuudesta (literature). Itse olen käyttänyt sanaa sinkkukirjat, koska tässä kirjallisuuden lajissa suurin osa päähenkilöistä on naimattomia.

Tämän kirjan päähenkilö Reven Lynch on mitä tyypillisin sinkkukirjallisuuden esimerkki. Hän on naimaton ja viattomuudessaan koominen hahmo. Reven Lynch on 43-vuotias antiikkikauppias, jolla on 23-vuotiaan sielunelämä ja 3-vuotiaan viattomuus. Hänellä on hyvä sydän, mutta utelias mielenlaatu, ja hän rakastaa huonoa huumoria. Nämä ominaisuudet sekä saattavat hänet hankaluuksiin, että pelastavat hänet.

Reven Lynch liikkuu Washingtonin seurapiirielämän laitamilla ja niin liikkuu myös sarjamurhaaja. Outo, mutta charmantti etsivä Gunner värvää hänet tietolähteekseen, paitsi ettei Reveniä paljoa tarvitse värvätä. Epäilyksen varjo lankeaa monen hänen läheisensä niskaan, kuten hänen parhaan ystävänsä ja Revenin niljakkaan poikaystävän päälle. Tiedoista ja Revenistä on myös kiinnostunut kuivakka senaattori, jonka luonteen ansioita ei silmä paljasta.

Ilokseni loppuratkaisu tuotti yllätyksiä ja kauhein visioni ei toteutunut. Joka tapauksessa kirja ei ole missään nimessä puhtaasti jännitystä, vaan kertoi enemmänkin ystävyydestä ja Washingtonin seurapiirien pinnallisesta elämästä. Voin suositella kaikille chicklitin eli sinkkukirjallisuuden ystäville.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Mohsin Hamid:Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Tammi. 2007

Joskus 2000-luvun puolenvälin tienoilla Lahoressa Pakistanissa nuori paikallinen mies ryhtyy juttusille epäluuloisen amerikkalaisturistin kanssa. Pakistanilainen, Changez nimeltään, on hyvin avoin ja puhelias ja alkaa pitää monologiaan. Amerikkalainen on sen sijaan vaitelias. Hänestä emme saa tietää paljoakaan. Kuva amerikkalaisesta hahmottuu ainoastaan Changezin tulkintojen perusteella, joten lukijan on itse luotava oma käsityksensä amerikkalaisen vaikuttimista.


"Kun istutte tuolla tavalla, käsi viereisen tuolin selkämyksellä, takkinne ohueen kankaaseen nousee rintalastan suuntainen kohouma täsmälleen siihen, missä meidän maamme - ja oletettavasti kaikkien maiden - salaiset agentit usein pitävät käsiaseen kainalokoteloa. Ei, ei, älkää suinkaan minun vuokseni asentoa muuttako! Tarkoituksena ei ole edes vihjata että te olisitte varustautunut aseella, olen varma että teidän tapauksessanne kyse on matkalompakosta, johon varovaiset matkalaiset kätkevät tarvikkeensa varkailta. "


Changez kertoo kuinka hän pääsi harvojen valittujen joukosta Princetoniin ja vielä harvemmasta joukosta haluttuun amerikkalaiseen konsulttifirmaan. Haastattelussa hän omaksi ihmetyksekseen hurmasi haastattelijana toimineen korkean pomon. Mutta mistä tämä piinkova bisnespeto hurmaantui? Tämä taas jää lukijan pääteltäväksi moninaisten vihjeiden perusteella.

”Teit todella ikävän tempun”, hän sanoi. ”Tiedän”, vastasin. ”Olen pahoillani.” ”Minä en kannata myötätuntoa työpaikalla”, hän jatkoi. ”Enkä siis miettinyt pitäisikö sinulle antaa kenkää. Itse asiassa toivon että olisin tehnyt sen kuukausi sitten, jotta olisimme säästyneet kaikelta mitä Valparaisossa meille teit. Mutta”, hän sanoi ja oli hetken hiljaa, ”voin sanoa tämän. Pidän sinusta. Näen että sinulla on kriisi. Jos haluat joskus helpottaa paineita ja jutella jonkun kanssa, soita niin tarjoan kaljan.” Kurkkua kuristi enkä kyennyt vastaamaan. Nyökkään hitaasti, ele oli kuin kumarrus.


Mutta mikä oli Changezin kriisin syy? Ensinnäkin kolmiodraama. Toiseksi kansallinen identiteetti. Kolmiodraaman osapuolina Changezin lisäksi olivat kaunis, älykäs ja melankolinen Erica sekä hänen kuollut poikaystävänsä. Kuolleen kanssa on mahdoton kilpailla, vai onko? Kansallinen identiteettikriisi taas alkaa itää ”11.9.” jälkeen. Kaksoistornien mukana romahtaa Changezin kiinnostus länsimaiseen uraan ja alkaa mutkainen paluu omille juurille Pakistaniin.


Changez muistuttaa kirjallisena hahmona kovasti Dostojevskin Idioottia, ruhtinas Myskiniä. Kummatkin ovat hyväsydämisiä ihmisiä ja omalla tavallaan viisaita ihmisiä, mutta he eivät koskaan opi tajuamaan valtavirtaihmisten vähemmän jaloja pyrkimyksiä, eivätkä ymmärtämään kirjoittamattomia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyyniset ihmiset eivät taas voi uskoa vilpittömään sydämeen, vaan helposti epäilevät sitä tai tulkitsevat väärin. Ruhtinas Myskinin loppu on karvas, mutta on Changezin loppu yhtä lohduton? Sen voi saada vain selville lukemalla kirjan vai saako sen sittenkään?

tiistai 4. tammikuuta 2011

Carl von Linné: Lapinmatka 1732

Lapinmatka 1732 Karisto. 1993

Carl Linnaeus eli Linné lähetti professoriksi ehdittyään nuoria miehiä, ”apostoleitaan”, ympäri maailmaa tieteen ja talouden nimissä ja tuomaan mainetta Ruotsille. Moni kuoli tehtävää suorittaessaan. Ajattelin heistä lukiessani, että julmaa oli lähettää heidät surman suuhun. Nyt kun luin Lapinmatkan, ymmärsin, että Linné oli pannut itsensä alttiiksi omassa nuoruudessaa. Hänen matkansa Lappiin 25-vuotiaana oli kuolemanvaarallinen retki.

Nuori mies ratsasti Upsalasta Pohjanlahden ympäri ja nousi välillä Ruotsin Lapin suuria jokia ylös. Paluu kulki Suomen rannikkoa Torniosta Turkuun. Lapissa hän joutui kauheisiin säihin, ruokaa ei ollut, tulviva syvä joki piti ylittää näin: ”Meidän täytyi panna uoman poikki riuku ja sitä myöten veden alla kulkea mitä suurimmassa hengenvaarassa”. Joka on nähnyt Ruotsin Lapin isojen jokien tulvivan, tietää, mitä Linné koki. ”Lopulta olin hirveän nälkiintynyt, oltuani neljättä päivää ilman leipää ja juomaa”., hän kirjoittaa. No, hyviä aikoja matkalla tuli paljon, ja matkamies teki havaintoja kasveista, eläimistä, lappalaisten elämästä, luonnonvaroista Kuninkaalliselta Tiedeseuralta saadun tehtävän mukaisesti. Nykyihmisen yllättää, miten vähän tietoa 1700-luvulla ihmisillä oli Lapista ja saamelaisista. Etäisyys etelästä pohjoiseen oli silloin lähes ylittämätön. Lappi oli oma pohjoinen seutunsa, joka ei itse asiassa kuulunut Ruotsiin. Käsitykset sairauksista ja hoidosta tiesin ennestään niin vaarallisiksi kuin ne kirjassa osoittautuvat. Linné sanoo pikkutytön silmäsairauden johtuvan siitä, että äiti on raskauden aikana katsellut kuolevaa anoppiaan.

Kasvit kiinnostavat kulkijaa eniten, ja kasveista innostunut lukija tapaa tuttuja kasveja ja saa katsoa niitä 1700-luvun tutkijan silmin.

En tiedä, miten paljon hyötyä Tiedeseuralle oli Linnén havainnoista, esim. tämmöisistä: ”Miehet täällä enimmäkseen keittävät ruoan, naiset valmistavat vain juuston ja maitoruoat, mutta miehet kalan ja liharuoan; ja jos emäntä ei ole kotona, myös maitoruoat ja juuston”. Ehkä tärkeintä oli kerätä perustietoa joka asiasta.

Linné on oikea kirjailija. Tekstissä on vauhtia ja todentuntua, arkipäivää ja hengenvaaraa. Jokapäiväisen elämän kertomiseen lomittuu syvällisyys. Linnén ajan ihmismielessä Jumala oli elävä, myös matalassa arjessa, ja sekoitus kiehtoo nykyihmistä, jonka arki on pelkästään maallinen. Kirja päättyy, kai ajan tavankin mukaa, kauniisti: Kaikkivaltiaalle olkoon kiitos, ylistys ja kunnia iankaikkisesti”.

Kerttuli