Ihmisen osa

Ihmisen osa, Kari Hotakainen
2009, Siltala

Olin päättänyt uuden Hotakaisen kohdalla, että minähän en mitään äijäromaaneja enään lue! Lukekoot muut, minä luen ihan omia juttujani. Tiedostavia naiskirjailijoita tai muuta kirjastoihmiselle sopivaa luettavaa...
Vaan toisin tapahtui. Ihmisen osa (Bestseller-versio, huom!) tupsahti syliini palautusautomaatista sellaisella voimalla, että tiesin sen olevan merkki. Tästä ei käy enää perääntyminen. Nyt on pakko katsoa, mitä se Hotakaisen poika on saanut aikaiseksi. Kun ne sitä taas kehuvat niin, että tämä muka olisi sen paras ja ties mitä. Minähän en moista usko enkä edes kuuntele, ellei asiasta ole varmaa näyttöä. No, lukemallahan se selviää.

Täytyypä sanoa, että eivät puhuneet palturia ne kehujat. Kyllä tämä Hotakaisen setä tietää mistä kohtaa otetaan kiinni ja viedään. Kun joku muu ottaa lukijansa vahvoille käsivarsilleen tahi taluttaa vienosti kyynärpäästä tukien, tämä ottaa nenästä tai korvasta ja vie. Ei se lupia kysele.
Ja sitten se kääntelee semmosia kiviä ihmisen sielussa, että pois alta. Välillä jo tuntuu, että josko tuo nyt jo riittäisi, että johan tässä on kohta käyty koko ihmiselo läpi ja kaikki kipeät tai salatut asiat pengottu. Vaan kun ei riitä, vielä on jemmassa jotakin, mikä pitää tutkia ja aukoa, ennenkuin viaton lukija pääsee huokaisemaan.

Sitäkin olen miettinyt, että miksi juuri missään ei kirjoiteta, mitä siinä kirjassa tapahtuu. Kaikki puhuu tyylistä ja kirjailijasta, eikä jutun juonesta.
Ihanpa kiusallani en minäkään ala sitä tässä selventämään. Voisinhan minä sen tehdäkin, mutta enpä sittenkään tee. Sanonpahan vain, että ottakaa kirjasta kiinni, kun se kohille sattuu ja antakaa sen viedä. Kyllä siinä riittää ihmettelemistä itse kullekin, on se sen verran mainio epeli, tämä Hotakainen.

The year of the Flood

Margaret Atwood: The Year of the Flood (2009).

Kanadalainen Atwood (tuleva nobelisti?!) on aiemmin julkaissut jo kaksi ns. scifi-kirjaa (The Handmaid’s Tale; Oryx and Crake) ja nyt tämän uusimman. Kirjailija itse on kuitenkin todennut, etteivät nämä kirjat oikeastaan ole science fictionia. Kaikki tapahtumat hänen kirjoissaan ovat mahdollisia, ja ovat jopa voineet jo tapahtua.

Itse en yleensä lue scifiä, ehkä siksi että haluan ihmiskuvailun olevan monitahoista ja arvaamatonta, kun taas scifissä se on usein stereotyyppistä. (Vai olenko vain ennakkoluuloinen?) Atwoodin tulevaisuudentarinoissa moniulotteisia henkilökuvauksia kuitenkin löytyy, erityisesti naishahmoissa.

Tarina alkaa siitä että on vuosi 25, ”the year of the flood”. Mikä tämä tulva on ollut, jää vähän epäselväksi. Se on ollut kuiva tulva, jonkinlainen epidemia joka on aiheuttanut sen että suurin osa ihmiskunnasta on poissa. Yksinäinen nainen, Toby, on selvinnyt hengissä. Hän asustaa tyhjässä kauneuskylpylässä ja syö luonnontuotteista tehtyjä kasvohoitoja. Kun tapaamme Tobyn kylpylän katolla, hän istuu siinä kiväärin kanssa ja tähtää häntä uhkaavia geneettisesti manipuloituja sikoja.

Toby kuuluu Jumalan puutarhureihin eli God’s gardeners -nimiseen ryhmään, joka viljelee kaupungin katoilla ja yrittää elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Sitä voisi ajatella jonkinlaisena lahkona, vähän hippimäisenä ding dong -porukkana joka ei ymmärrä elämän realiteetteja. Heillä on esim. lauluja jotka ensisilmäyksellä vaikuttavat aika naiiveilta.

Se mikä kuitenkin ravistelee lukijan skeptisyyttä, on puutarhureitten vastakohta, nimittäin vallassa olevat suuryhtiöt (the corporations), ja erityisesti niiden turvallisuusyksikkö CorpsSeCorps, jolla on totaalinen kontrolli. Tämä on totalitäärinen järjestelmä jossa tekniikka ja tiede ovat vallanpitäjien hallussa ja geneettinen manipulaatio hallitsee.

Vietin viikon kuntoremontissa Kylpylähotelli Caribiassa Turussa. Minulla oli Atwoodin kirja mukanani. Luin sitä aina kuin oli mahdollisuus. The Year of the Flood ei ole aurinkoinen tarina, mutta juuri siksi ne hetket tarinassa, joissa ystävyys ja lojaliteetti näkyy ihmisten välillä, vaikuttavat niin vahvasti lukijaan.

Summertime

J.M. Coetzee: Summertime (2009).

Coetzee on eteläafrikkalainen kirjailija joka asuu nyt Australiassa eikä pidä julkisuudesta. Saadessaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2003 hän ei pitänyt tavanomaista kiitospuhetta vaan luki tarinan Robinson Crusoesta. Romaaneissaan Coetzee tutkii mm. erilaisia eettisiä kysymyksiä, joihin ei ole mahdollista löytää helppoja, yksiselitteisiä vastauksia.

Summertime on omaelämäkerrallinen romaani, tai sitten ei. Sen voisi nähdä jatkona kahteen aikaisempaan kirjaan, Boyhood ja Youth, mutta se on kirjoitettu aivan eri tavalla.

Kirja koostuu enimmäkseen haastatteluista jotka englantilainen tutkija Mr Vincent on tehnyt kirjoittaessaan elämäkerran edesmenneestä kirjailija Coetzeesta. Tutkija on ”korjannut” ja editoinut haastatteluita niin että ne sopivat kokonaisuuteen, ts. hänen kuvaansa siitä millainen Coetzee oli. Mikä on siis totta, keneen voi luottaa, jää hyvin epäselväksi lukijoille. Vieläpä kun koko tarinan on kirjoittanut Coetzee itse.

Kirjailijasta piirtyvä kuva ei ole kovin imarteleva. Hän oli "kylmä kala" (a cold fish) eikä kovin inspiroiva sängyssä - tämä entiseltä rakastajattarelta. Tässä kohtaa tämä lukija miettii minkälainen kuva hänestä itsestään tulisi jos hänen elämäkertaansa kertoisivat vanhat poikaystävät?!

Toinen kiinnostava asia on kirjailijan suhde isäänsä, joka tulee epäsuorasti esille, vähän muitten asioitten ohessa. Hänellä ei ollut ydinperhettä, ei vaimoa eikä lapsia. Mutta hänellä oli isä, joka tarvitsi häntä hyvin paljon, niin paljon että vaikuttaa siltä että se määritti pojan elämää pitkän ajan.

Juliet,naked

Nick Hornby: Juliet, Naked (2009).

Kirja kertoo Anniesta joka asuu poikaystävänsä Duncanin kanssa pienellä paikkakunnalla meren ääressä. Annie on töissä museossa ja Duncan on opettaja. He ovat olleet yhdessä 15 vuotta ja yhtä kauan suhteessa on ollut kolmas osapuoli, amerikkalainen muusikko Tucker Crowe.

Tucker on Duncanille pakkomielle osittain koska hän katosi mystisesti julkisuudesta sen jälkeen kun oli julkaissut levyn Juliet vuonna -86. Tuckerin faneilla, ”crowologisteilla”, on oma kotisivu missä he viettävät paljon aikaa spekuloiden mitä oikein tapahtui Tuckerille.

Kun Annie sitten yhtenä päivänä, tavallistakin ärtyneempänä Duncanin pakkomielteestä, kirjoittaa ensimmäistä kertaa kriittisen oman tekstin nettisivulle, hän saa yllättävän vastauksen sähköpostiinsa.

Kirja esittää kysymyksiä siitä kenen elämää me elämme, mitä tehdä jos toteaa yhtenä päivänä että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet ajan haaskausta, että jossain, merkityksellisenä hetkenä on tehnyt aivan väärän valinnan, valinnut väärän suunnan.

Hornby selittää välillä liian paljon, hän voisi enemmän luottaa lukijan mielikuvitukseen. Mutta hän osuu myös usein niin oikeaan että lukija ei voi olla nauramatta, ja välillä jopa nyyhkyttämättä.

Noah´s compass

Anne Tyler: Noah’s Compass (2009).

Tyler sai Pulitzer-palkinnon vuonna -89 ja on yksi niin sanotuista suurista amerikkalaisista kirjailijoista. Yksi syy miksi hän ei ole niin tunnettu on ehkä se että hän ei esiinny julkisuudessa.

Kirja kertoo Liam Pennywellistä, 60-vuotiaasta opettajasta joka jää työttömäksi. Liam on sekä leski että eronnut toisesta avioliitostaan, hänellä on kolme tytärtä joita hän ei tunne kovin hyvin. Liamista tuntuu kuin hänen elämänsä kutistuisi koko ajan, hän toteaa että hän ei ole erityisemmin onneton

mutta ei myöskään näe mitään erikoista syytä jatkaa elämää.

Jotain kuitenkin tapahtuu kun hän joutuu väkivallan uhriksi ja kokee muistinmenetyksen. Liam pitää kontrollista ja rutiineista ja yhtäkkiä niitä ei enää ole.

Niin kuin monessa muussa Tylerin kirjassa meillä on tavallisesti hyvin varovainen ihminen joka joutuu yllättävään kriisiin. Tämän tarinan Anne Tyler kertoo pienillä mutta älykkäillä eleillä. Tyler osaa tehdä arjesta kiinnostavaa, hän jättää aina tarpeeksi tilaa lukijalle eikä lyö asioita lukkoon.