Kultahattu

(F. Scott Fitzgerald, alkeperäisteos The Great Gatsby ilmestyi v. 1925) Loisto: Otava, 2004

Kultahattu on romaani pintakiillon murenemisesta, petoksen verkoista ja rakkauden ja vihan välisestä, hyvin häilyväisestä rajasta. Loistavan tunnelmallinen, se on tutkimusmatka sivistyksen alla piilevään kusiaispesään ja

kokonaisen sukupolven viimeisiin, raukeneviin päiviin. Daisy on rakastunut Gatsbyyn, salaperäiseen sosialiittiin ja kartanonomistajaan. Daisyn aviomies Tom tietää asiasta, mutta yrittää olla tietämättään. Yhä kiristyvät välit johtavat lopulta sivullisen kuolemaan ja Gatsbyn itsemurhaan.

Kirjan maailma on täynnä kaikkea amerikkalaisen vaurauden tunnusmerkkejä: autoja, illalliskutsuja, jättimäisiä kartanoita ja puutarhoja. Kirjan emotionaalinen anti sisältyy muutamaan tiettyyn avainkohtaan, jotka ovat visuaalisuudessaan ylittämättömiä. Daisy kuiskaamassa kertojalle syvimpiä salaisuuksiaan heilutellessa itseään keinussa. Jordan ja Daisy makaamassa sohvalla hellepäivänä, Gatsby seisomassa vieressä, kaikki on punaista ja hopeaa. Köyhän miehen vaimon kuolema auto-onnettomuudessa. Öinen merenranta, meren yläpuolella paistava kuu, joka kertoo jazz-aikakauden päättyneen.

Fitzgerald pyrki kirjailijana nimenomaan tallentamaan oman sukupolvensa arvoja ja asenteita, kultaisen 20-luvun riehakkuutta ja vaurautta, ennen suurta pörssiromahdusta. On kuin hän olisi nähnyt kaiken elämänilon ja jatkuvan juhlimisen kierteen taakse kätkeytyvän uhan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmiset olivat ilmeisesti niin helpottuneita, että huh, tästäkin selvittiin, että eivät viitsineet katsoa, mitä heidän ympärillään tapahtui vaan antautuivat kokonaan elämään nykyhetkessä. 2000-lukulaisena minun on hyvin vaikea eläytyä tuohon maailmaan ja sen ilmapiiriin, siihen helpottuneisuuteen ja sen taakse kätkeytyvään ahdistavaan levottomuuteen. Nykyään tuntuu siltä, että ei voi tuntea muuta kuin levottomuutta.