torstai 17. joulukuuta 2009

Ihmisen osa


Ihmisen osa, Kari Hotakainen
2009, Siltala

Olin päättänyt uuden Hotakaisen kohdalla, että minähän en mitään äijäromaaneja enään lue! Lukekoot muut, minä luen ihan omia juttujani. Tiedostavia naiskirjailijoita tai muuta kirjastoihmiselle sopivaa luettavaa...
Vaan toisin tapahtui. Ihmisen osa (Bestseller-versio, huom!) tupsahti syliini palautusautomaatista sellaisella voimalla, että tiesin sen olevan merkki. Tästä ei käy enää perääntyminen. Nyt on pakko katsoa, mitä se Hotakaisen poika on saanut aikaiseksi. Kun ne sitä taas kehuvat niin, että tämä muka olisi sen paras ja ties mitä. Minähän en moista usko enkä edes kuuntele, ellei asiasta ole varmaa näyttöä. No, lukemallahan se selviää.

Täytyypä sanoa, että eivät puhuneet palturia ne kehujat. Kyllä tämä Hotakaisen setä tietää mistä kohtaa otetaan kiinni ja viedään. Kun joku muu ottaa lukijansa vahvoille käsivarsilleen tahi taluttaa vienosti kyynärpäästä tukien, tämä ottaa nenästä tai korvasta ja vie. Ei se lupia kysele.
Ja sitten se kääntelee semmosia kiviä ihmisen sielussa, että pois alta. Välillä jo tuntuu, että josko tuo nyt jo riittäisi, että johan tässä on kohta käyty koko ihmiselo läpi ja kaikki kipeät tai salatut asiat pengottu. Vaan kun ei riitä, vielä on jemmassa jotakin, mikä pitää tutkia ja aukoa, ennenkuin viaton lukija pääsee huokaisemaan.

Sitäkin olen miettinyt, että miksi juuri missään ei kirjoiteta, mitä siinä kirjassa tapahtuu. Kaikki puhuu tyylistä ja kirjailijasta, eikä jutun juonesta.
Ihanpa kiusallani en minäkään ala sitä tässä selventämään. Voisinhan minä sen tehdäkin, mutta enpä sittenkään tee. Sanonpahan vain, että ottakaa kirjasta kiinni, kun se kohille sattuu ja antakaa sen viedä. Kyllä siinä riittää ihmettelemistä itse kullekin, on se sen verran mainio epeli, tämä Hotakainen.

6 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Hyvä, Mari, kun onnistuit koppaamaan tämän kirjan syliisi. Minusta se oli syksyn koskettavinpia lukukokemuksia. Kirjamessut koen tämän jälkeen uudella tavalla. Heräsi kysymyksiä siitä, mitä on taide, miten se liittyy elämään tai toisinpäin.
Huumorilla on ihan oma osansa tarinassa. Ihmetellä vain voi, miten tämä Hotakainen osaakin yhdistää tragedian ja komedian syvälliseksi liikuttavaksi tarinaksi taipuisalla, hauskalla kielellä.

Mari kirjoitti...

Juu,
koskettavaa oli, ihan tappavan koskettavaa, kun on vielä omasta takaa 9-vuotias tyttö. Huh huh..
Mutta ajatuksia herättävää ja hauskaa myös. Kyllä se vaan osaa!

Juha kirjoitti...

Minulle ei kyllä jäänyt yhtä positiiviset fiilikset tästä kirjasta. Palaan tarkemmin asiaan piakkoin Entressen kirjallisuusblogissa.

Mari kirjoitti...

Hienoa, että löytyy joku, joka ei ole niin varauksettomasti ihastunut! Hauskaa vaihtelua jatkuvalle suitsuttamiselle! Odotan mielenkiinnolla kirjoitustasi. Ja muutenkin, jos muut eivät kommentoi, niin voimme pitää blogien välistä vuoropuhelua, tälleen kivasti. Jesh.

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

kirjoituksesta ja edellisistä kommenteista on jo aikaa, mutta vasta nyt googlen kautta osuin blogiinne.
Blogi vaikuttaa mielenkiintoiselta ja hyviä vinkkejä antavalta!

Mutta Hotakaisen uusimmasta sen verran, että itse en yhdy Ihmisen osan saamaan suitsutukseen. Aiemmatkin Hotakaiset lukeneena tämä oli pettymys. Tarina jäi köykäiseksi, henkilöhahmot tuntuivat ontoilta, yhteiskuntakritiikki onttoa ja epäuskottavaa, huumorikin tökki verrattuina Hotakaisen aiempiin.

Koska Hotakaista on jatkuvasti ylistetty viiltävänä yhteiskunnan kuvaajana (mitä hän on ollutkin), niin tuntui jotenkin, että hän väkisi yritti jatkaa tätä, olemalla entistä nasevampi ja keksimällä tarinaan epäonnisia käänteitä.

En tiedä, minusta kirja oli pettymys. Myös teos oli sellainen, jonka ei lukemisen jälkeen jättänyt mitään kummempia fiiliksiä tai "vautsi mikä kirja" -oloja.

Mutta mielipidekysymyksiähän nämä.

Mari kirjoitti...

Eipä sillä ajalla niin väliä, ikuisten asioiden äärelle on aina hyvä palata :-)

Jos nyt ihan suoraan sanon minäkin, niin ensimmäisellä lukukerralla en aivan kaikkea ymmärtänyt.
Henkilöitä oli liian monta, mistä syystä ohuessa kirjassa ne pakosti jäivät ohkasiksi. Minä syytin tästä ymmärtämättömyydestäni vain itseäni, sillä luin kirjan pakkomielteenomaisesti noin yhdessä päivässä hotkaisten.Eihän semmoisesta hyvää tule...
Kirjassa oli kuitenkin joitakin niin vaikuttavia ja osuvia kohtia, että luin sen samantien uudestaan. Toisella lukukerralla osaset loksahtelivat jo hienosti paikoilleen ja näin tästä kirjasta tuli yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksista.
En voi sittenkään väittää ymmärtäneeni kaiken tarkoitusta tahi mieltä, mutta minulle riittää, että kirjasta nousee edes yksi kohta, jossa kirjailija on löytänyt sanat kuvata asiaa niin, että minä lukijana joudun laskemaan kirjan kädestä ja kykenen vain huokailemaan: "Juuri näin. Juuri näin se on..."
Tämän kirjan kanssa tätä sattui useamman kerran, joten minun asteikollani tämä menee melko korkealle :-)