Blogi muutti

Riman alta blogi jatkuu uudella nimellä Kamina - Sellon kirjahyllystä, osoitteessa:  http://sellonkirjat.blogspot.com/

Tervetuloa jakamaan lukuelämyksiä.

Pöllön ja kissan häämatka

Pöllö ja kissa

Löytö! YLE Ykkösellä satuin kuulemaan ohjelman Kuka on kukin runossa: Pöllö ja kissa. Siinä runon mainiot henkilöt analysoitiin arvokkaasti, samoin kuin vaikka Romeo ja Julia. Kiehtova ohjelma. Kuuntele Areenasta, se on siellä 9.3. asti.


Etsin runoa HelMetistä, mutta suomeksi löysin vain Eeva-Liisa Mannerin tekstin Pöllön ja kissan häämatka, saman kuin radion ohjelmassa. Se on kirjassa Satumaailma 4: Taivaankannen alla. Varmaan se löytyy muualtakin. Englanniksi löytyi monta lähdettä. Runo näyttää olevan englantilaisten suosikki nonsense-maailmassa. Pieni maistiainen:

”Oi kissa minun sydämeni! What a beautiful

Oi kissa minun käpyseni! Pussy you are, you are,

Kissamirri, olet kaunis kuin pulla, what a beautiful

Heipparalla, kissakulta, heipparulla.” Pussy you are,”

Runo pyörittää vikkelästi maailmaa joka suuntaan. Suloiseen ja hervottomaan menoon osallistuvat myös sika ja kalkkuna. Avioliiton satamaan siinä purjehditaan herneenvihreällä veneellä. Lukija ihastuu persoonalliseen lemmenpariin ja lumoutuu höperön hullusta maailmasta Tulee onnelliseksi, kun lukee näin rakastettavaa runoa vailla häntää ja päätä.

Edward Lear oli 1880-lukulainen taiteilija ja runoilija, joka teki mm. maineikkaita limerickejä. Hän kuvitti itse kirjojaan, niin myös Kissan ja pöllön. Sain käsiini alkuperäisen Learin kuvituksen kirjassa ”Edward Lear’s Nonsense Omnibus” (ei ole Helmetissä). Uudempia kuvituksia on jos jonkinlaisia. Englanniksi kuvituksia on joka makuun. Wikipedia kertoo Learista: ”vuonna 1867 hänen kuuluisin järjetön teoksensa, The Owl and the Pussycat julkaistiin.” Luonnehdinta on osuva. . Äänitteitä saa kirjastosta., Itse Stravinsky on säveltänyt tämän upean runon (CD:llä Stravinsky: Operas & 35 songs). Muuan lähde kertoi, että se on Stravinskyn viimeinen alkuperäissävellys, ilkikurinen laulu sievään kissaneitoon rakastuneesta pöllöstä. Laulun ”rytmi tehoaa itkevään lapseen” lupasi joku kirjoittaja.

Sinä, jolla on kissa, lue runo kissallesi!

-Kerttuli

Cusslerin Hävitys

Clive Cussler & Justin Scott (WSOY 2010) : Hävitys

 

Löytyipä kirjahyllystä uusi Clive Cusslerin kirja Hävitys. Kirjailija aloitti taannoin kirjailijakumppaninsa Justin Scottin kanssa uuden sarjan. Nyt seikkaillaan rautatierakentamisen historiallisina aikoina eikä enää merenekulun ja vedenalaisten vaarojen kanssa.

Ihan viihdyttävä kirja. Sarjan ensimmäisessä kirjassa Takaa-ajo(2008)tutustuttiin  kirjan päähenkilöön, Isaac Bell nimiseen Van Dornin etsivätoimiston uljaaseen sankariin. Tässä toisessa kirjassa saat seurata myös Isaac Bellin elämänvaiheita tarkemmin. Kirja sisältää politiikkaa, jännitystä, dynamiittihuuruja ja rakkautta. Kirjan tarina oli ehkä pikkuisen venytettyä kamaa, mutta alku ja loppu yllättivät. Ne itseasiassa luin uudelleen peräkkäin, kun ensin olin saanut koko kirjan loppuun.

Jane Stanton Hitchcock: Kohtalokas ystävyys. Tammi 2010


Jännityskirjallisuuteen luokiteltu Kohtalokas ystävyys on jännityksen lisäksi ehtaa chicklittiä, tosin hitusen yli-ikäistä sellaista. Chicklit on suhteellisen uusi kirjallisuuden laji, jonka tunnetuimmat edustajat ovat Helen Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja, Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan ja Candace Bushnellin Sinkkuelämää. Hyvää suomennusta chicklitille ei ole keksitty. Chick tarkoittaa nuorta naista ja lit on lyhenne kirjallisuudesta (literature). Itse olen käyttänyt sanaa sinkkukirjat, koska tässä kirjallisuuden lajissa suurin osa päähenkilöistä on naimattomia.

Tämän kirjan päähenkilö Reven Lynch on mitä tyypillisin sinkkukirjallisuuden esimerkki. Hän on naimaton ja viattomuudessaan koominen hahmo. Reven Lynch on 43-vuotias antiikkikauppias, jolla on 23-vuotiaan sielunelämä ja 3-vuotiaan viattomuus. Hänellä on hyvä sydän, mutta utelias mielenlaatu, ja hän rakastaa huonoa huumoria. Nämä ominaisuudet sekä saattavat hänet hankaluuksiin, että pelastavat hänet.

Reven Lynch liikkuu Washingtonin seurapiirielämän laitamilla ja niin liikkuu myös sarjamurhaaja. Outo, mutta charmantti etsivä Gunner värvää hänet tietolähteekseen, paitsi ettei Reveniä paljoa tarvitse värvätä. Epäilyksen varjo lankeaa monen hänen läheisensä niskaan, kuten hänen parhaan ystävänsä ja Revenin niljakkaan poikaystävän päälle. Tiedoista ja Revenistä on myös kiinnostunut kuivakka senaattori, jonka luonteen ansioita ei silmä paljasta.

Ilokseni loppuratkaisu tuotti yllätyksiä ja kauhein visioni ei toteutunut. Joka tapauksessa kirja ei ole missään nimessä puhtaasti jännitystä, vaan kertoi enemmänkin ystävyydestä ja Washingtonin seurapiirien pinnallisesta elämästä. Voin suositella kaikille chicklitin eli sinkkukirjallisuuden ystäville.

Mohsin Hamid:Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Tammi. 2007

Joskus 2000-luvun puolenvälin tienoilla Lahoressa Pakistanissa nuori paikallinen mies ryhtyy juttusille epäluuloisen amerikkalaisturistin kanssa. Pakistanilainen, Changez nimeltään, on hyvin avoin ja puhelias ja alkaa pitää monologiaan. Amerikkalainen on sen sijaan vaitelias. Hänestä emme saa tietää paljoakaan. Kuva amerikkalaisesta hahmottuu ainoastaan Changezin tulkintojen perusteella, joten lukijan on itse luotava oma käsityksensä amerikkalaisen vaikuttimista.

"Kun istutte tuolla tavalla, käsi viereisen tuolin selkämyksellä, takkinne ohueen kankaaseen nousee rintalastan suuntainen kohouma täsmälleen siihen, missä meidän maamme - ja oletettavasti kaikkien maiden - salaiset agentit usein pitävät käsiaseen kainalokoteloa. Ei, ei, älkää suinkaan minun vuokseni asentoa muuttako! Tarkoituksena ei ole edes vihjata että te olisitte varustautunut aseella, olen varma että teidän tapauksessanne kyse on matkalompakosta, johon varovaiset matkalaiset kätkevät tarvikkeensa varkailta. "

Changez kertoo kuinka hän pääsi harvojen valittujen joukosta Princetoniin ja vielä harvemmasta joukosta haluttuun amerikkalaiseen konsulttifirmaan. Haastattelussa hän omaksi ihmetyksekseen hurmasi haastattelijana toimineen korkean pomon. Mutta mistä tämä piinkova bisnespeto hurmaantui? Tämä taas jää lukijan pääteltäväksi moninaisten vihjeiden perusteella.

”Teit todella ikävän tempun”, hän sanoi. ”Tiedän”, vastasin. ”Olen pahoillani.” ”Minä en kannata myötätuntoa työpaikalla”, hän jatkoi. ”Enkä siis miettinyt pitäisikö sinulle antaa kenkää. Itse asiassa toivon että olisin tehnyt sen kuukausi sitten, jotta olisimme säästyneet kaikelta mitä Valparaisossa meille teit. Mutta”, hän sanoi ja oli hetken hiljaa, ”voin sanoa tämän. Pidän sinusta. Näen että sinulla on kriisi. Jos haluat joskus helpottaa paineita ja jutella jonkun kanssa, soita niin tarjoan kaljan.” Kurkkua kuristi enkä kyennyt vastaamaan. Nyökkään hitaasti, ele oli kuin kumarrus.

Mutta mikä oli Changezin kriisin syy? Ensinnäkin kolmiodraama. Toiseksi kansallinen identiteetti. Kolmiodraaman osapuolina Changezin lisäksi olivat kaunis, älykäs ja melankolinen Erica sekä hänen kuollut poikaystävänsä. Kuolleen kanssa on mahdoton kilpailla, vai onko? Kansallinen identiteettikriisi taas alkaa itää ”11.9.” jälkeen. Kaksoistornien mukana romahtaa Changezin kiinnostus länsimaiseen uraan ja alkaa mutkainen paluu omille juurille Pakistaniin.

Changez muistuttaa kirjallisena hahmona kovasti Dostojevskin Idioottia, ruhtinas Myskiniä. Kummatkin ovat hyväsydämisiä ihmisiä ja omalla tavallaan viisaita ihmisiä, mutta he eivät koskaan opi tajuamaan valtavirtaihmisten vähemmän jaloja pyrkimyksiä, eivätkä ymmärtämään kirjoittamattomia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyyniset ihmiset eivät taas voi uskoa vilpittömään sydämeen, vaan helposti epäilevät sitä tai tulkitsevat väärin. Ruhtinas Myskinin loppu on karvas, mutta on Changezin loppu yhtä lohduton? Sen voi saada vain selville lukemalla kirjan vai saako sen sittenkään?

Carl von Linné: Lapinmatka 1732

Lapinmatka 1732 Karisto. 1993

Carl Linnaeus eli Linné lähetti professoriksi ehdittyään nuoria miehiä, ”apostoleitaan”, ympäri maailmaa tieteen ja talouden nimissä ja tuomaan mainetta Ruotsille. Moni kuoli tehtävää suorittaessaan. Ajattelin heistä lukiessani, että julmaa oli lähettää heidät surman suuhun. Nyt kun luin Lapinmatkan, ymmärsin, että Linné oli pannut itsensä alttiiksi omassa nuoruudessaa. Hänen matkansa Lappiin 25-vuotiaana oli kuolemanvaarallinen retki.

Nuori mies ratsasti Upsalasta Pohjanlahden ympäri ja nousi välillä Ruotsin Lapin suuria jokia ylös. Paluu kulki Suomen rannikkoa Torniosta Turkuun. Lapissa hän joutui kauheisiin säihin, ruokaa ei ollut, tulviva syvä joki piti ylittää näin: ”Meidän täytyi panna uoman poikki riuku ja sitä myöten veden alla kulkea mitä suurimmassa hengenvaarassa”. Joka on nähnyt Ruotsin Lapin isojen jokien tulvivan, tietää, mitä Linné koki. ”Lopulta olin hirveän nälkiintynyt, oltuani neljättä päivää ilman leipää ja juomaa”., hän kirjoittaa. No, hyviä aikoja matkalla tuli paljon, ja matkamies teki havaintoja kasveista, eläimistä, lappalaisten elämästä, luonnonvaroista Kuninkaalliselta Tiedeseuralta saadun tehtävän mukaisesti. Nykyihmisen yllättää, miten vähän tietoa 1700-luvulla ihmisillä oli Lapista ja saamelaisista. Etäisyys etelästä pohjoiseen oli silloin lähes ylittämätön. Lappi oli oma pohjoinen seutunsa, joka ei itse asiassa kuulunut Ruotsiin. Käsitykset sairauksista ja hoidosta tiesin ennestään niin vaarallisiksi kuin ne kirjassa osoittautuvat. Linné sanoo pikkutytön silmäsairauden johtuvan siitä, että äiti on raskauden aikana katsellut kuolevaa anoppiaan.

Kasvit kiinnostavat kulkijaa eniten, ja kasveista innostunut lukija tapaa tuttuja kasveja ja saa katsoa niitä 1700-luvun tutkijan silmin.

En tiedä, miten paljon hyötyä Tiedeseuralle oli Linnén havainnoista, esim. tämmöisistä: ”Miehet täällä enimmäkseen keittävät ruoan, naiset valmistavat vain juuston ja maitoruoat, mutta miehet kalan ja liharuoan; ja jos emäntä ei ole kotona, myös maitoruoat ja juuston”. Ehkä tärkeintä oli kerätä perustietoa joka asiasta.

Linné on oikea kirjailija. Tekstissä on vauhtia ja todentuntua, arkipäivää ja hengenvaaraa. Jokapäiväisen elämän kertomiseen lomittuu syvällisyys. Linnén ajan ihmismielessä Jumala oli elävä, myös matalassa arjessa, ja sekoitus kiehtoo nykyihmistä, jonka arki on pelkästään maallinen. Kirja päättyy, kai ajan tavankin mukaa, kauniisti: Kaikkivaltiaalle olkoon kiitos, ylistys ja kunnia iankaikkisesti”.

Kerttuli

Muistojenkerääjä - välipäivien jännäri

Meg Gardiner: Muistojenkerääjä, Otava 2010

Stephen Kingin mukaan tässä on trillerien seuraava superstara.

Tämä on toinen Gardinerin kirja, jonka luin. Ensimmäisestä kirjasta Pahuuden piiri en muista paljoakaan - en oikeastaan mitään, mutta eihän se kirjaa pahenna. Ensimmäisessä kirjassa esiteltiin kirjan sankaritar Jo Beckett ja tässä kirjassa jatketaan hänen rikospsykiatrian tapaustensa parissa.

Kirja oli tarinaltaan riittävän mielenkiintoinen pitääkseen minut otteessaan yli yön. Olin aika ähky, kun kirja vihdoin loppui ja onnekseni kirjan loppu oli arvaamaton.

Miltä sinusta tuntuisi olla henkilö, jonka päässä uudet muistot ja ajatukset pysyisivät vain 5 minuuttia?
Vanhat lapsuus- ja nuoruusmuistot ennen onnettomuutta olisivat kuitenkin mielessäsi iäti.
Miten ratkaisisit ongelman?

lukijana: Raisa/kaunotiimi

Europe's lost civilization

Peter Marshall: Europe's lost civilization : exploring the mysteries of the megaliths (Headline, 2004)

Peter Marshallin englanninkielinen kirja on kiehtova virtuaalimatka Stonehengen, Newgrangen ja muiden Länsi-Euroopan esihistoriallisten kivirakennelmien kulttuuriin. Teoksen kehyksenä toimii tekijän purjehdus Länsi-Euroopan ja itäisen Välimeren megaliiteistaan tunnettujen rannikkoalueiden halki pohjoisesta etelään. Mm. oppihistoriaa yliopistoissa opettaneen Marshallin ajatukset liikkuvat laajalla alueella arkeologiasta kulttuuri- ja uskontohistoriaan ja filosofiaan.

Merkittävää varhaista megaliittikulttuuria esiintyi erityisesti Länsi-Euroopassa Atlantin rannikoilla n. 5000-2500 eaa. Kuuluisimmat megaliittialueiden monumentit kuten Stonehenge tunnetaan maailmanlaajuisesti, mutta niiden rakentajista ja heidän kulttuuristaan tiedetään edelleen melko vähän. Marshall pyrkii paikkaamaan aukkoa yhdistelemällä arkeologian uusinta tutkimustietoa mm. uskontohistoriallisiin ja muihin teorioihin.

Kivikauteen yhdistyvät helposti mielikuvat nuijaa heiluttavista primitiivisistä villimiehistä, joilla ei ollut alkeellisintakaan käsitystä sivistyksestä. Marshall on kuitenkin eri mieltä megaliittikulttuurin primitiivisyydestä. Monet megaliittirakennelmat näyttäisivät olevan suunniteltu tarkkojen astronomisten laskelmien mukaisesti. Marshallin mielestä läntisen Euroopan megaliittikulttuuria voitaisiin pitää jopa Euroopan kadonneena muinaisena "kulta-aikana"; se oli hänen mukaansa rauhanomainen, ekologinen, tasa-arvoinen ja korkealle kehittynyt sivilisaatio, jossa myös ylläpidettiin yhteyksiä laajalle alueelle erityisesti vesiteitse. Rauhanomaisuudesta voi kertoa se, että arkeologit ovat löytäneet vain vähän megaliittikulttuurin aikaisia aseita ja muita jälkiä sotilaallisesta varustautumisesta. Tämä saattoi myös olla syynä kulttuurin syrjäytymiseen uusien valloittajien tieltä.

Ajoittain kirjan ajatukset voivat kohota hieman mystisiinkin sfääreihin sivutessaan megaliittirakennelmien mahdollisia yhteyksiä ns. ley-linjoihin tai fengshui-tyyppisiin näennäistieteellisiin näkemyksiin maan energiavirtauksista. Toisaalta kirja pyrkii ja ehkä onnistuu noidenkin pohdintojensa kautta tavoittamaan jotain megaliittikauden ihmisten maailmankatsomuksesta, joka on voinut ohjata heidän suurisuuntaisten kivirakennelmiensa suunnittelua. Joskus tekijä saattanee vapaasti rönsyilevissä pohdinnoissaan löytää megaliittikulttuurista myös hieman liikaa omia yhteiskunnallisia ihanteitaan? Mutta Marshall pyrkii kuitenkin perustelemaan näkemyksensä ja teoriansa arkeologisella ja muulla tutkimustiedolla, mistä laajasta asiantuntemuksestaan teos on myös saanut tunnustusta.

Kay Scarpettan Joulu

Patricia Cornwell: Valokeilassa. Kay Scarpettan tutkimuksia.
(Otava, 2010)

Tämä kirja tarttui matkaani, koska siinä puhuttiin joulun ajasta ja en ollut muutamaan kirjaan lukenut Scarpettan tutkimuksia.

Kirjassa on kaksi isoa juttua, jotka jossain kirjan puolivälin jälkeen alkavat risteytyä pahasti ja lopulta taitaa olla vain yksi iso vanhoihin tapauksiin liittyvä massiivikeissi.
Jälleen on kuolinsyyntutkija vaarassa, jälleen on aviomies salassapitovelvollisuuden alainen ja jälleen on sisarentytär liikkeellä helikopterinsa ja paikantimiensa kanssa. Marino on myös mukana!

Koska en ollut vähään aikaan lukenut tätä sarjaa, oli minun alussa vaikeata seurata tarinan kulkua, koska kirjailija ei paljon aiempia tapahtumia ja taustoja kirjan alussa selittele.
Olen huomannut, että ehkä sen vuoksi monesti pidän brittikirjailijoiden jännäreistä, koska niissä kirjailija ottaa lukijan mahdollisen ensikertalaisuuden huomioon. Niissä kirjoissa kerrotaan oleellinen menneisyydestä taitavasti kirjasta toiseen varioiden. Cornwell kirjoittaa menneistä tapahtumista juonen edetessä hyvin hajanaisesti vaikka ne ollisivat oleellisia tarinan ymmärtämisen kannalta.
Ihmissuden sentään muistin ja tunnistin "niistä vanhoista kirjoista".

Kirja on hyvä. Se on varma must Scarpetta-faneille ja  myös ruokafaneille. Oli kidutusta lukea keskiyöllä ihanasta salaatista jonka Kay kädenkäänteessä valmistaa katsottuaan "tyhjään " jääkaappiin.

Se kohta minkä luin kaksi kertaa oli kirjan loppukohtaus.  Tämän kirjan lopun yhteisöllisyys - jouluilta sai minut  lukijana herkistymään.

luki: Raisa/kaunotiimi

Kasvoton tuomio

Holt, Anne: Kasvoton tuomio (Gummerus, 2010)

Inger Johanne Vik-dekkari.

On luminen norhjalainen talvi joulukuussa 2008. Ingvar Stubo joka on Inger Johannen kanssa naimisissa saa hälytyksen Oslosta Bergeniin. Jouluaattoyö on ottanut hengen naispiispalta.

Kaikkien kommervenkkien jälkeen erilaiset palapelin palaset loksahtavat paikoilleen.....

Miksi en pitänyt tästä jännäristä niin paljoa että olisin saanut sen luettua loppuun? Tällä kertaa myös Kristianen, Ingerin 13-vuotiaan tytön elämä, jotenkin ahdisti minua.....

Kertokaa te muut lukijat, mikä tässä kirjassa teitä viehätti?

Neljä ruumista, yksi epäilty, ei johtolankaa

James, Peter: kuoleman kanssa ei kujeilla
(Minerva Crime 2010)

Rikoskomisario Roy Grace tekee suomenkielisen ensiesiintymisensä tässä teoksessa. Tämä on dekakrisarjan ensimmäinen osa.

Olen ollut viimeaikoina hieman kranttu lukija. Olen aloittanut useita kirjoja, mutta tuolla makaavat puoliksi luettuina yöpöydälläni ja sängyn vieressä lattialla.

Tämän kirjan luin viikonloppuna kannesta kanteen. Olenko siis minä ryhdistäytynyt vai oliko kirjan juoni niin kiinnostava ja kouluttava. Veikkaisin jälkimmäistä. Kun tarinasta oli vain sata viimeistä sivua jäljellä tuli juoneen vieläkin sellainen käänne että pakko oli unohtaa paljonko kello yöllä oli ja lukea jännäri loppuun.

Kirja kertoo pieleen?  menneestä polttaripilasta, onnettomasta? morsiammesta, myötätuntoisesta? bestmanista. Se kertoo rahasta, Australiasta, Canadasta ja Cayman-saarista.

Mietittäväksi : Selviääkö sulhanen? Miksi Davey kuoli?

lukijana: Raisa/Kaunotiimi

Jos jokainen on uhri, kuka on syyllinen?

Kristina Ohlsson: Nukketalo, WS Bookwell 2010

Bestseller-hyllystä löytyi tämä dekkari, jonka kansi vaikutti erilaiselta ja  mielenkiintoiselta.
Nimi Nukketalo toi mieleen  Nukkekodin, tuon Ibsenin näytelmän. Yhtymäkohtia ei liene lainkaan.
Tai oikeastaan en osaa sanoa tästä mitään, kun en ole vielä tätä dekkaria lukenut.

Kirjailija on politiikantutkija ja työskentelee turvallisuuspoliittisena analyytikkona Ruotsin poliisihallituksessa. Tämä on hänen ensimmäinen teoksensa.

Ruotsalaiset dekkarit ovat hyvin yhteiskunnallisia ja kantaa ottaviakin. Millainenkohan tämä on? Ainekset hyvään tarinaan ainakin löytyvät:

• On junassa katoava tyttö, jolta jää vain pienet liilat kengät junaan.
• Sitten on mies maineikas komisario Alex R.
•  Sitten mukaan tulee rikostutkija , nainen Fredrika
• Heillä on  epäilys siitä, että kyseessä on huoltajuusriita.

Vaan miten asian laita oikeasti on?
No minähän arvaan, koska kyseessä on dekkari.

• Tytön katoamiseen liittyy rikos?

Kaunotiimi/Raisa

Kirkkaan selkeää

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää, Tammi, 2010

Tämä kirja tarttui tänään käteeni Bestseller-hyllystä. Siinä se oli ihan kaikkien dekkareiden ja muutaman tietokirjan (mm. Loirin ei auktorisoidun elämäkerran) vieressä.

Yläosa kannesta valkoinen ja siinä tuo kuumailmapallo. Houkutteleva. Mielenkiintoinen!
Olen aina pitänyt Maarit Verrosen kerrontatavasta.
Selailin tätä uutuutta ja päätin lainata teoksen.
En siis ole vielä lukenut siitä kuin muutaman sivun alusta ja sitten takakannen puffitekstin.

Ihan ensimmäisellä sivulla on mielenkiintoinen sana: Piilokoordinaattori.

Mitä tekemistä tällaisella piilokoordinaattorilla on tarinassa?

Takakannen mukaan kirja kertoo ajasta, jolloin Eurooppa on autioitumassa ja jossa ei tarvita enää fyysistä kohtaamista, riittää kun heilauttaa virtuaalihanskaa. Kirjan päähenkilöinä velkaantunut Tiksu P ja orja nimeltä Jani. Vaelluksensa aikana he kohtaavat ihmisiä, jotka ovat siruttomia, mutta säilyvät siitä huolimatta hengissä.

Miksi tätä ei ole merkattu scifiksi?
Minkälaiset kirjat ja keiden kirjailijoiden teoksia merkataan kirjastossa scifiksi?

Ehkä vastaukset löytyvät kun luen tämän kirjan.

Kaunotiimi/Raisa

Pietolan tytöt ja Jukolan pojat

Radiossa luetaan Heikki Meriläisen muistelmia. Kovaa tekstiä kovasta elämästä. Se vastaa ihan hänen kirjaansa Pietolan tytöt. Kiinnostuin tästä kirjasta, kun luin kirjallisuudentutkija Pertti Lassilan huomion, että Pietolan työt on Kiven Seitsemän veljeksen pikku siskoksi kirjoitettu ja että kukaan ajan lukijoista tai tutkijoista ei huomannut sukulaisuutta. Meriläinen kirjoitti tarkoituksella Seitsemän veljestä päässään. Lukiessani Pietolaa ihmettelin, miten sukulaisuutta ei huomattu. Ensi sivulta alkaen se paistaa silmään. Alkukappale seuraa Jukolan alkuakappaletta ”Jukolan talo eteläisessä Hämeessä seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä ” jne. Lauseiden kulku ja rytmi on sama. Pietolassa on yhdeksän tytärtä, joissa kaksi kaksospareja, Jukolassa seitsemän poikaa, joissa yksi kaksospari. Orvoksi jäävät lapset joutuvat pitämään taloa – Jukolan pojat tosin laistavat metsään. Jukolassa Impivaaran tupa palaa, Pietolassa talo. Meriläinenkin käyttää näytelmän tapaan repliikkejä, puhujan nimi, repliikki, puhujan nimi repliikki.
Pietolan tyttöjen isä on hartaasti kaivannut poikaa. Äiti vakuuttaa, että kyllä tytöt siinä työt tekevät kuin pojatkin. Hoitavat talon ja käyvät metsällä. Niin Pietolan sisaret tekevätkin. Isä kuitenkin vetää onnettomuuden perheeseen, kun hän ottaa uuden vaimon, koska tällä on poika, johon Pietola kiinnittää toiveensa. Hyvä ei seuraa, kun Pietola testamenttaa talon pojalle ja jättää tytöt ilman. Nämä kuitenkin työllään pitävät talon pystyssä. Kirjassa taito ja sisu on naisilla. Meriläisen naiset ovat vahvoja, miehet heikkoja. Körttiläisyys kutoutuu elämään mukaan. Kukin lukee omalla tavallaan ja tulkitsee itse. Onnettomuus seuraa onnettomuutta, mutta sisarusten päät kestävät. Ankea kova elämä koettelee, kuten Heikki Meriläistäkin, mutta valoa riittää. Kirjan lopussa sisarukset kokoontuvat muistelemaan mennyttä suvella, kun taas Jukolan veljekset kerääntyvät joulunviettoon. Pietolan tyttöjen viimeinen lause: ”Kaikki asettuivat tyyneen: kädet helmoissa istuivat ja kuuntelivat Aunon lukua. Kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys ja herttaisesti paistoi puolipäivän aurinko”. Rauhalliseen ”tuhannen kultaisen auringon kiertoessa” –tunnelmaan päättyy Seitsemän veljestäkin.
Kukin lukija miettiköön itse Meriläisen ajattelun ja Kiven ajattelun ero. Sitä on.

Heikki Meriläinen: Pietolan tytöt, WSOY 1892 (Ei ole saatavissa HelMet-kirjastoissa)

Kerttuli

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
Nemo. 2010.

Kaarina Davisillä oli rankka lapsuus, mutta kesäisin sukunsa tilalla, Alhonlahdessa, hän nautti elämästään luonnon helmassa. Aikuisenakin rappioitunut sukutila veti häntä puoleensa, vaikka hetket asuinkelvottomassa Alhonlahdessa jäivät vähäisiksi. Lopulta sairaanhoitajan kuluttava ammatti ja kerskakuluttajan arjen tyhjyys uuvuttivat hänet ja hän jäi aluksi vuorotteluvapaalle. Vuorotteluvapaalla hän alkoi kyseenalaistaa elämäntapaansa ja huomata entistä selvemmin, että hänen suurin onnen lähteensä oli luonto. Luonnon kaipuussaan hän päätyi kaikkia moottorivempeleitä rakastavan miehensä kanssa ostamaan omakotitalon maalta ja palasi hetkeksi takaisin sairaanhoitajan töihin. Pian hän huomasi, että hänen elämänsä soti liikaa hänen uutta arvomaailmaansa vastaan. Hän erosi miehestään, alkoi kunnostaa Alhonlahtea uuden elämänkumppaninsa kanssa ja meni luontoyrittäjäkoulutukseen. Nykyään hän elää alle köyhyysrajan onnellisena luonnon keskellä Alhonlahdessa ja haluaa auttaa niitä muita ihmisiä, jotka mahdollisesti haluaisivat hypätä oravanpyörästä tai ainakin elää ekologisemmin.

Kirja jakaantuu karkeasti ottaen kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa hän kertoo elämäntarinansa näkökulmanaan asiat, jotka johdattivat hänet luontoa kunnioittavaan elämään. Toisessa osassa hän antaa neuvoja niille, jotka haaveilevat hyppäävänsä oravanpyörästä ja/tai elävänsä ekologisemmin. Ohjeet ovat sekä ekonomisia että ekologisia. Neuvomista kavahtavan ei kannata kuitenkaan luopua lukemisesta, sillä neuvojen ohessa tulee mielenkiintoista faktaa. Kaarina Davis auttaa kyseenalaistamaan arkisia ihanteita, kuten laajoja pihanurmia. Itseäni järkytti eniten metsänhoitoyhdistyksen törkeän yksipuoliset ohjeet. Metsänhoitoyhdistyksen neuvoja suositteli merkittäviä uudistushakkuita eli avohakkuita Davisin omistamiin metsiin. Onneksi hän kääntyi myös Metsäkeskuksen metsäluontoneuvojan puoleen ja nyt hänen monimuotoinen metsänsä on suojeltu. Rahaa hän sai yhtä paljon suojelusta kuin olisi saanut avohakkuusta, mutta metsänhoitoyhdistys ei edes maininnut suojelun mahdollisuudesta.

Suosittelen myös Kaarina Davisin esikoisteosta Rankka Kutsumus, joka pääsi vuonna 2007 tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.

Sonja

Maagista ajattelua

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua (Sammakko 2010).

Tässä faktan ja fiktion rajamailla seikkailevassa muistelmateoksessa seurataan kolme-neljäkymppisen kirjailijamiehen elämää. Tälle Manhattanilla majaansa pitävälle ja miehiä netti-ilmoitusten kautta deittailevalle kirjailijalle tuntuu sattuvan tavallista enemmän outoja kommelluksia. Päähenkilö on luonteeltaan varsin itsekeskeinen ja hieman neuroottinen tapaus, mutta hän myöntää itse auliisti puutteensa ja osaa kertoa kokemuksistaan hauskasti ja oivaltavasti, jolloin syntyy jotain sympaattista ja liikuttavaa. Rakkaudestakin päästään lopulta jyvälle, kunhan ensin on karistettu kannoilta epäsopivat ehdokkaat. Suomalaista lukijaa hauskuttaa myös newyorkilaisen elämänmenon urbaanius ja uusavuttomuus. Veikkaanpa että joku katajaisen kansamme asukki olisi selviytynyt näppärämmin kylpyammeeseen eksyneen hiiren karkottamisesta kuin Augusten, joka tarvitsee siihen suihkupullollisen Raidia, ammeellisen tulikuumaa vettä, litrakaupalla puhdistusainetta ja tunneittain televisionkatseluaikaa. Positiivisesti poikkeava lukukokemus, joka kolahtaa omaperäisyydellään ja hurtilla huumorillaan!

Hukkuneet ja pelastuneet

Primo Levi (1919-1987)

Hukkuneet ja pelastuneet. Artemisia Edizioni, 2010


Tätä viime vuonna suomeksi käännettyä Primo Levin esseekirjaa en suosittele niille, jotka haluavat nukkua yönsä hyvin. Tämä kirja saa Levin esikoiskirjan nimen mukaisesti monesti ihmettelemään, Tällainenko on ihminen?

Kaikista esseistä nousee pääosaan järjetön väkivalta yhdistettynä äärimmäisen nöyryyttävään kohteluun. Koska natseissa oli myös paljon ns. tavallisia ihmisiä, tämä kirja sai minut tarkkailemaan ihmisiä ja miettimään, mitkä ovat ne tavallisen ihmisen piirteet ja ominaisuudet, jotka voivat muuttua hirviömäiseksi käytökseksi poikkeuksellisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Tähän kirja ei anna suoraa vastausta, mutta keskitysleirikokemuksiensa perusteella Primo Levi pohti monia ihmisen psyyken kummallisuuksia, kuten itselleen valehtelemista, toisen ihmisen totaalista mitätöimistä, uhrien syyllisyyttä ja eri ihmisten hyvinkin erilaista käyttäytymistä äärimmäisessä ahdingossa.

Ne harvat, jotka selvisivät hengissä kuljetuksista ja itse keskitysleiristä olivat Levin mukaan jollain tavalla poikkeustapauksia. Sieltä eivät selvinneet ihmisistä parhaimmat, vaan häikäilemättömimmät, natsien kanssa veljeilleet, sinnikkäimmät uskovaiset ja erikoisvangit. Primo Levi itse oli erikoisvanki. Kemistin ammattinsa vuoksi hän sai ”siistimpää” sisätyötä kemiantehtaassa ja vähän enemmän ruokaa kuin keskiverto vanki. Sisätöissä olevat säästyivät talven pahimmilta pakkasilta ja kesän paahtavimmalta helteeltä. Tehtaasta löytyi varastettavaa. Levin mukaan jokainen hengissä selvinnyt oli oppinut varastamaan. Varastamisen ja oman edun tavoittelun ohella myös ystävyys edisti elossa pysymistä, koska toinen auttoi toista kiperissä tilanteissa. Ystävällisyys piti myös yllä toivoa, muutoin niin toivottomassa ympäristössä. Toivo ja arkisiin asioihin keskittyminen pitivät mielen vireänä, sillä epätoivo oli tappavaa. Epätoivoon vaipujat eivät jaksaneet yrittää keplotella järkevästi ja esimerkiksi raatoivat itsensä näännyksiin liian kovalla työnteolla. Leirillä piti osata säästellä itseään, käydä kauppaa ja tingattava viisaasti, koska esim. ruokailuvälineet oli ostettava muilta vangeilta ja valuuttana olivat leivänpalat.

Yksi suuri ryhmä eloonjääneistä oli hartaat uskovaiset. Uskovaisiin Primo Levi laski myös poliittiset uskovaiset. Usko antoi voimaa. Keskitysleirillä Jumala koetteli uskovaisten uskon lujuutta ja kommunisteille leiri oli merkki kapitalismin äärimmäisestä mädännäisyydestä. Eräskin hengissä selvinnyt harras juutalainen oli sitä mieltä, että hän pelastui, koska Jumala halusi pelastaa hänet. Hän oli valittu. Ei-uskovainen Levi oli järkyttynyt moisesta ylimielisyydestä, sillä jokaisella pelastuneella oli ollut nimenomaan onnea. Kaasukammioihin valittiin ihmisiä summittaisesti, vailla mitään kunnon logiikkaa, joten kaikki pelastuneet olivat olleet myös sattuman suosimia.

Eniten Primo Levi ihmettelee, ja niin ihmettelen minäkin, miksi kaikki toimet piti tehdä käyttämällä tarpeetonta väkivaltaa, joissa ei ollut mitään muuta päämäärää kuin nöyryyttäminen ja tuskan tuottaminen. Mikä sai vanginvartijat käyttäytymään äärimmäisen väkivaltaisesti? Yleisin selitys on, että heidät aivopestiin (ja he halusivat tulla aivopestyiksi) uskomaan että juutalaiset eivät olleet edes ihmisiä, eivät edes eläinten arvoisia. Näin he pystyivät pesemään syyllisyytensä pois. Mutta minua ei selitys vakuuta, eikä vakuuttanut Leviäkään, parempaa ei ole kuitenkaan paljon tarjoiltu. Keskitysleirimuisteluita ovat julkaisseet monet hengissä selvinneet, mutta vanginvartijat eivät ole julkisesti muistelleet eivätkä selitelleet tekojaan.

Kirjan viimeisessä luvussa Levi muistelee kirjeenvaihtoaan saksalaisten lukijoidensa kanssa. Jotkut saivat hänet varomattomilla, valheellisilla lauseillaan suorastaan raivon valtaan. Joidenkin harvojen kanssa hän kävi pitkäänkin kirjeenvaihtoa. Koko loppuelämänsä Primo Levi yritti ymmärtää saksalaisia siinä onnistumatta. Vankkana Primo Levi – fanina tämä onkin ainoa asia, jota kritisoin hänen ajattelussaan. Saksalaisuus ei ollut keskitysleirien olemassa olon ydin (toteaahan hän itsekin monesti, että esim. NL:n vankileireissä oli ihan samankaltainen meininki), vaan keskitysleirejä synnyttävä pahuus on kaikkien kansojen ihmisten sisällä. Mutta minä en ole koskaan ollutkaan keskitysleirillä, hän oli, siksi en voi arvostella häntä epäloogisesta ihmettelystä.

Keskitysleirikokemus ei jättänyt Leviä koskaan rauhaan. Hän käsitteli keskitysleiriä kaikissa kirjoissaan enemmän tai vähemmän. Hän näki alati keskitysleiripainajaisia. Vuonna 1987 hän todennäköisesti tappoi itsensä hyppäämällä kotitalonsa porraskuiluun. Tämä Italiassa vuonna 1986 ilmestynyt kirja voi osaltaan selittää sen, miksi niin moni pelastuneista liittyi hukkuneiden valtaisaan joukkoon.

Sonja

Kultahattu

(F. Scott Fitzgerald, alkeperäisteos The Great Gatsby ilmestyi v. 1925) Loisto: Otava, 2004

Kultahattu on romaani pintakiillon murenemisesta, petoksen verkoista ja rakkauden ja vihan välisestä, hyvin häilyväisestä rajasta. Loistavan tunnelmallinen, se on tutkimusmatka sivistyksen alla piilevään kusiaispesään ja

kokonaisen sukupolven viimeisiin, raukeneviin päiviin. Daisy on rakastunut Gatsbyyn, salaperäiseen sosialiittiin ja kartanonomistajaan. Daisyn aviomies Tom tietää asiasta, mutta yrittää olla tietämättään. Yhä kiristyvät välit johtavat lopulta sivullisen kuolemaan ja Gatsbyn itsemurhaan.

Kirjan maailma on täynnä kaikkea amerikkalaisen vaurauden tunnusmerkkejä: autoja, illalliskutsuja, jättimäisiä kartanoita ja puutarhoja. Kirjan emotionaalinen anti sisältyy muutamaan tiettyyn avainkohtaan, jotka ovat visuaalisuudessaan ylittämättömiä. Daisy kuiskaamassa kertojalle syvimpiä salaisuuksiaan heilutellessa itseään keinussa. Jordan ja Daisy makaamassa sohvalla hellepäivänä, Gatsby seisomassa vieressä, kaikki on punaista ja hopeaa. Köyhän miehen vaimon kuolema auto-onnettomuudessa. Öinen merenranta, meren yläpuolella paistava kuu, joka kertoo jazz-aikakauden päättyneen.

Fitzgerald pyrki kirjailijana nimenomaan tallentamaan oman sukupolvensa arvoja ja asenteita, kultaisen 20-luvun riehakkuutta ja vaurautta, ennen suurta pörssiromahdusta. On kuin hän olisi nähnyt kaiken elämänilon ja jatkuvan juhlimisen kierteen taakse kätkeytyvän uhan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmiset olivat ilmeisesti niin helpottuneita, että huh, tästäkin selvittiin, että eivät viitsineet katsoa, mitä heidän ympärillään tapahtui vaan antautuivat kokonaan elämään nykyhetkessä. 2000-lukulaisena minun on hyvin vaikea eläytyä tuohon maailmaan ja sen ilmapiiriin, siihen helpottuneisuuteen ja sen taakse kätkeytyvään ahdistavaan levottomuuteen. Nykyään tuntuu siltä, että ei voi tuntea muuta kuin levottomuutta.

Jalattomat, elottomat

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Gummerus 2010

Fred Vargasin kirja Jalattomat, elottomat, eksyi käsiini siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tutustunut kirjailijan tuotantoon jo aiemmin suomennetuissa kirjoissa. Vargasin kerrontatapansa on jotenkin uudenlaista erilaista ja kirjoista löytyy hilpeyttä, ironiaa ja omalaatuisia henkilöhahmoja. Pariisilaisella poliisiasemalla työskentelee kirjava joukko persoonallisia poliiseja suurimman aikaa sulassa sovussa. Mitä nyt joskus syntyy joskus pientä kinastelua tosiasioihin nojautuvien joukon, sovinnollisten joukon ja pilvien lapioijien kanssa. Kirjan päähenkilö ja poliisiaseman esimies Jean-Baptiste Adamsberg kuuluu ehdottomasti pilvien lapioijien kastiin ja hänen ajatuksenjuoksuaan ja asioiden ratkaisukykyään on joskus vaikea seurata, mutta niin vain rikokset selviävät. Adamsbergin johdolla asemalla häärää myös henkilökunta, jonka omituisuudet yritetään ottaa huomioon ei pelkästään mahdollisuuksien rajoissa vaan niitä kunnioittaen. Siellä työskentelee poliisina Mercadet, jonka pieniä lepotaukoja ja unihetkiä varten asemalta löytyy patja ja tyynyt. Siellä on Froissy, joka nuorena nälkää nähtyään tarvitsee nyt jatkuvasti pieniä välipaloja ja hänen ruokatarpeitaan löytyy siis sieltä ja täältä. Löytyypä asemalta Voisenetin kalatieteelliset julkaisut, Danglardin viinipullot, Noëlin pornolehdet, Kenorkianin eteeriset öljyt, Maurelin korvalappustereot ja Retancourtin savukkeet. Ja asustaa poliisiasemalla murharyhmän tiloissa myös valtavan kokoinen, laiska kollikissa, joka kuluttaa päivänsä retkottamalla kopiokoneen lämpimällä kannella. Ainoastaan kolme kertaa päivässä joku ryhmän jäsenistä kantaa tämän yksitoistakiloisen elikon ruokakupille, jää sen seuraksi ruokailun ajaksi ja kantaa sitten kissan takaisin omalle paikalleen kopiokoneen kannelle. Ompa kissan ruokakupin viereen asetettu tuolikin, jossa kantovuorossa oleva poliisi saattaa jatkaa työtään hermostumatta ja kissaa patistelematta. Tällä asemakissalla oli muuten jossakin aikaisemmassa kirjassa suurempikin rooli, kun sitä käytettiin vähän samaan tapaan kuin vainukoiraa etsimään kissan suosituimmuusasemassa oleva kadonnut poliisi. Kollikissan rakkauden määrää on turha aliarvioida.

Varsinaisen kirjan juonen voit lukea Gummeruksen nettisivuilta. Kirjan tarina alkaa Lontoossa, jossa hautausmaalta löytyy kenkäkasa ja kenkien sisältä pariton määrä eri aikoina poikkileikattuja säärenpätkiä. Sitten siirrytäänkin Pariisiin, jossa selviää, että pariisilaiset poliisit on aivan tarkoituksella johdatettu näkemään kenkäröykkiö. Pariisissa tapahtuu myös murha, jonka uhrina oleva henkilö on silputtu täydellisesti ja palaset ripoteltu ympäriinsä. Lontoon ja Pariisin jutut liittyvät jotenkin yhteen ja vievät Adamsbergin pieneen serbialaiseen kylään.

Birth of the Chess Queen

Marilyn Yalom: Birth of the Chess Queen (2004)

HarperCollins, 2004

Tämä kauniisti kuvitettu englanninkielinen kirja löytyy Pelit ja leikit -hyllystä (79.81). Kirjassa kerrotaan eurooppalaisten kuningattarien asemasta ja vallasta eri maissa eri vuosisadoilla. Samalla tutkitaan shakkipeliin ja shakkinappuloihin, varsinkin kuningattareen, kätkeytyvää symboliikkaa. Pelin intialaisessa ja arabialaisessa alkumuodossa ei ollut lainkaan feminiinisiä hahmoja, koska sen ajateltiin kuvastavan armeijoiden kohtaamista taistelukentällä, johon naisilla ei ollut asiaa. Missä ja milloin kuningatar otettiin mukaan shakkilaudalle? Miten ja miksi siitä tuli pelin voimakkain nappula? Tekijä kertoo kiinnostuneensa näistä kysymyksistä nähdessään museossa pienen Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävän patsaan, jonka väitettiin olevan vanha shakkikuningatar. Tutkijan epäilykset heräsivät, ja hän päätti perehtyä aiheeseen tarkemmin.

HelMet-saatavuus