tiistai 6. heinäkuuta 2010

Pienoismaailmanloppu jossain Brixtonin lähellä


John Wyndham: Käenpojat (The Midwich Cuckoos, v.1957)


Pieni englantilaiskylä joutuu toimimaan näyttämönä historialliselle hetkelle. Ensin kaikki sammuu Midwichissä, lamput, puhelimet, katuvalot, ihmiset. Kaikkien palatessa tajuihinsa osa kylän naisista huomaa olevansa raskaana. He synnyttävät lapsia, joilla on kullanhohtoiset silmät, hopeaan vivahtava iho ja yliluonnoliset kyvyt, joiden ansiosta koko kylä on pian polvillaan. Nämä lapset vanhenevat fyysisesti ja psyykkisesti nopeammin kuin normaalit lapset, he osaavat kaksivuotiaina yhtä paljon sanoja kuin tavalliset nelivuotiaat ja ovat yhdeksänvuotiaina fyysisesti neljätoistavuotiaiden kaltaisia. He saavat kyläläiset tappelemaan keskenään pelkällä tahdonvoimallaan ja estävät heitä lahtemästä kylästä seisauttamalla heidät paikalleen. On selvää, että nyt on kyse olemassaolon taistelusta: joko me tai he. Wyndham herättää tapahtumat eloon kuten vain hyvä kirjailija kykenee. Pelkillä sanoilla hän luo maailman, joka on täynnä mielikuvituksellisuuksia mutta jota voi ikään kuin koskettaa, haistaa, maistaa, nähdä ja kuulla. Muukalaislapset kultaisine silmineen ovat yhtä uskottavia kuin englantilainen kylä pubeineen ja kaksikerroksisine busseineen.



Englantilaismiljöö on uskottava ja kaikille tuttu, avaruusolioiden paneminen sen keskelle antaa sille jotain ylimääräistä: särmää. Kylmä todellisuus puhaltaa päähenkilöitä vastaan: he ovat voimattomia, tapahtumat etenevät vaudilla, jota he eivät voi pysäyttää, he ovat saapuneet ymmärtämyksensä rajalle. Jälleen kerran loistava 1900-luvun sielunmaailman kuvaus: ulkopuolinen, käsittämätön ja ylivoimainen uhka ja sen keskellä pieni ihminen, joka yrittää selviytyä sen kynsistä. Siinä mielessä Wyndham kuuluu kirjailijana samaan kastiin kuin Kafka ja Orwell. Scifiromaanit ovat hyviä etäännyttäjiä, hyvä keino tarkastella asioita objektiivisesti. Mielikuvitus-tai satuelementit auttavat asiaa, sillä kun tutun asian viereen panee jotain vierasta, tutun asia todellinen olemus; se mikä se on itsessään, korostuu. Sillä tavalla näemme jonkin asian sellaisena, kuin se on, eikä sellaisena, millaisena sen tuttuus saa sen näyttämään silmissämme.

Ei kommentteja: