Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
Nemo. 2010.

Kaarina Davisillä oli rankka lapsuus, mutta kesäisin sukunsa tilalla, Alhonlahdessa, hän nautti elämästään luonnon helmassa. Aikuisenakin rappioitunut sukutila veti häntä puoleensa, vaikka hetket asuinkelvottomassa Alhonlahdessa jäivät vähäisiksi. Lopulta sairaanhoitajan kuluttava ammatti ja kerskakuluttajan arjen tyhjyys uuvuttivat hänet ja hän jäi aluksi vuorotteluvapaalle. Vuorotteluvapaalla hän alkoi kyseenalaistaa elämäntapaansa ja huomata entistä selvemmin, että hänen suurin onnen lähteensä oli luonto. Luonnon kaipuussaan hän päätyi kaikkia moottorivempeleitä rakastavan miehensä kanssa ostamaan omakotitalon maalta ja palasi hetkeksi takaisin sairaanhoitajan töihin. Pian hän huomasi, että hänen elämänsä soti liikaa hänen uutta arvomaailmaansa vastaan. Hän erosi miehestään, alkoi kunnostaa Alhonlahtea uuden elämänkumppaninsa kanssa ja meni luontoyrittäjäkoulutukseen. Nykyään hän elää alle köyhyysrajan onnellisena luonnon keskellä Alhonlahdessa ja haluaa auttaa niitä muita ihmisiä, jotka mahdollisesti haluaisivat hypätä oravanpyörästä tai ainakin elää ekologisemmin.

Kirja jakaantuu karkeasti ottaen kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa hän kertoo elämäntarinansa näkökulmanaan asiat, jotka johdattivat hänet luontoa kunnioittavaan elämään. Toisessa osassa hän antaa neuvoja niille, jotka haaveilevat hyppäävänsä oravanpyörästä ja/tai elävänsä ekologisemmin. Ohjeet ovat sekä ekonomisia että ekologisia. Neuvomista kavahtavan ei kannata kuitenkaan luopua lukemisesta, sillä neuvojen ohessa tulee mielenkiintoista faktaa. Kaarina Davis auttaa kyseenalaistamaan arkisia ihanteita, kuten laajoja pihanurmia. Itseäni järkytti eniten metsänhoitoyhdistyksen törkeän yksipuoliset ohjeet. Metsänhoitoyhdistyksen neuvoja suositteli merkittäviä uudistushakkuita eli avohakkuita Davisin omistamiin metsiin. Onneksi hän kääntyi myös Metsäkeskuksen metsäluontoneuvojan puoleen ja nyt hänen monimuotoinen metsänsä on suojeltu. Rahaa hän sai yhtä paljon suojelusta kuin olisi saanut avohakkuusta, mutta metsänhoitoyhdistys ei edes maininnut suojelun mahdollisuudesta.

Suosittelen myös Kaarina Davisin esikoisteosta Rankka Kutsumus, joka pääsi vuonna 2007 tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.

Sonja

Maagista ajattelua

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua (Sammakko 2010).

Tässä faktan ja fiktion rajamailla seikkailevassa muistelmateoksessa seurataan kolme-neljäkymppisen kirjailijamiehen elämää. Tälle Manhattanilla majaansa pitävälle ja miehiä netti-ilmoitusten kautta deittailevalle kirjailijalle tuntuu sattuvan tavallista enemmän outoja kommelluksia. Päähenkilö on luonteeltaan varsin itsekeskeinen ja hieman neuroottinen tapaus, mutta hän myöntää itse auliisti puutteensa ja osaa kertoa kokemuksistaan hauskasti ja oivaltavasti, jolloin syntyy jotain sympaattista ja liikuttavaa. Rakkaudestakin päästään lopulta jyvälle, kunhan ensin on karistettu kannoilta epäsopivat ehdokkaat. Suomalaista lukijaa hauskuttaa myös newyorkilaisen elämänmenon urbaanius ja uusavuttomuus. Veikkaanpa että joku katajaisen kansamme asukki olisi selviytynyt näppärämmin kylpyammeeseen eksyneen hiiren karkottamisesta kuin Augusten, joka tarvitsee siihen suihkupullollisen Raidia, ammeellisen tulikuumaa vettä, litrakaupalla puhdistusainetta ja tunneittain televisionkatseluaikaa. Positiivisesti poikkeava lukukokemus, joka kolahtaa omaperäisyydellään ja hurtilla huumorillaan!

Hukkuneet ja pelastuneet

Primo Levi (1919-1987)

Hukkuneet ja pelastuneet. Artemisia Edizioni, 2010


Tätä viime vuonna suomeksi käännettyä Primo Levin esseekirjaa en suosittele niille, jotka haluavat nukkua yönsä hyvin. Tämä kirja saa Levin esikoiskirjan nimen mukaisesti monesti ihmettelemään, Tällainenko on ihminen?

Kaikista esseistä nousee pääosaan järjetön väkivalta yhdistettynä äärimmäisen nöyryyttävään kohteluun. Koska natseissa oli myös paljon ns. tavallisia ihmisiä, tämä kirja sai minut tarkkailemaan ihmisiä ja miettimään, mitkä ovat ne tavallisen ihmisen piirteet ja ominaisuudet, jotka voivat muuttua hirviömäiseksi käytökseksi poikkeuksellisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Tähän kirja ei anna suoraa vastausta, mutta keskitysleirikokemuksiensa perusteella Primo Levi pohti monia ihmisen psyyken kummallisuuksia, kuten itselleen valehtelemista, toisen ihmisen totaalista mitätöimistä, uhrien syyllisyyttä ja eri ihmisten hyvinkin erilaista käyttäytymistä äärimmäisessä ahdingossa.

Ne harvat, jotka selvisivät hengissä kuljetuksista ja itse keskitysleiristä olivat Levin mukaan jollain tavalla poikkeustapauksia. Sieltä eivät selvinneet ihmisistä parhaimmat, vaan häikäilemättömimmät, natsien kanssa veljeilleet, sinnikkäimmät uskovaiset ja erikoisvangit. Primo Levi itse oli erikoisvanki. Kemistin ammattinsa vuoksi hän sai ”siistimpää” sisätyötä kemiantehtaassa ja vähän enemmän ruokaa kuin keskiverto vanki. Sisätöissä olevat säästyivät talven pahimmilta pakkasilta ja kesän paahtavimmalta helteeltä. Tehtaasta löytyi varastettavaa. Levin mukaan jokainen hengissä selvinnyt oli oppinut varastamaan. Varastamisen ja oman edun tavoittelun ohella myös ystävyys edisti elossa pysymistä, koska toinen auttoi toista kiperissä tilanteissa. Ystävällisyys piti myös yllä toivoa, muutoin niin toivottomassa ympäristössä. Toivo ja arkisiin asioihin keskittyminen pitivät mielen vireänä, sillä epätoivo oli tappavaa. Epätoivoon vaipujat eivät jaksaneet yrittää keplotella järkevästi ja esimerkiksi raatoivat itsensä näännyksiin liian kovalla työnteolla. Leirillä piti osata säästellä itseään, käydä kauppaa ja tingattava viisaasti, koska esim. ruokailuvälineet oli ostettava muilta vangeilta ja valuuttana olivat leivänpalat.

Yksi suuri ryhmä eloonjääneistä oli hartaat uskovaiset. Uskovaisiin Primo Levi laski myös poliittiset uskovaiset. Usko antoi voimaa. Keskitysleirillä Jumala koetteli uskovaisten uskon lujuutta ja kommunisteille leiri oli merkki kapitalismin äärimmäisestä mädännäisyydestä. Eräskin hengissä selvinnyt harras juutalainen oli sitä mieltä, että hän pelastui, koska Jumala halusi pelastaa hänet. Hän oli valittu. Ei-uskovainen Levi oli järkyttynyt moisesta ylimielisyydestä, sillä jokaisella pelastuneella oli ollut nimenomaan onnea. Kaasukammioihin valittiin ihmisiä summittaisesti, vailla mitään kunnon logiikkaa, joten kaikki pelastuneet olivat olleet myös sattuman suosimia.

Eniten Primo Levi ihmettelee, ja niin ihmettelen minäkin, miksi kaikki toimet piti tehdä käyttämällä tarpeetonta väkivaltaa, joissa ei ollut mitään muuta päämäärää kuin nöyryyttäminen ja tuskan tuottaminen. Mikä sai vanginvartijat käyttäytymään äärimmäisen väkivaltaisesti? Yleisin selitys on, että heidät aivopestiin (ja he halusivat tulla aivopestyiksi) uskomaan että juutalaiset eivät olleet edes ihmisiä, eivät edes eläinten arvoisia. Näin he pystyivät pesemään syyllisyytensä pois. Mutta minua ei selitys vakuuta, eikä vakuuttanut Leviäkään, parempaa ei ole kuitenkaan paljon tarjoiltu. Keskitysleirimuisteluita ovat julkaisseet monet hengissä selvinneet, mutta vanginvartijat eivät ole julkisesti muistelleet eivätkä selitelleet tekojaan.

Kirjan viimeisessä luvussa Levi muistelee kirjeenvaihtoaan saksalaisten lukijoidensa kanssa. Jotkut saivat hänet varomattomilla, valheellisilla lauseillaan suorastaan raivon valtaan. Joidenkin harvojen kanssa hän kävi pitkäänkin kirjeenvaihtoa. Koko loppuelämänsä Primo Levi yritti ymmärtää saksalaisia siinä onnistumatta. Vankkana Primo Levi – fanina tämä onkin ainoa asia, jota kritisoin hänen ajattelussaan. Saksalaisuus ei ollut keskitysleirien olemassa olon ydin (toteaahan hän itsekin monesti, että esim. NL:n vankileireissä oli ihan samankaltainen meininki), vaan keskitysleirejä synnyttävä pahuus on kaikkien kansojen ihmisten sisällä. Mutta minä en ole koskaan ollutkaan keskitysleirillä, hän oli, siksi en voi arvostella häntä epäloogisesta ihmettelystä.

Keskitysleirikokemus ei jättänyt Leviä koskaan rauhaan. Hän käsitteli keskitysleiriä kaikissa kirjoissaan enemmän tai vähemmän. Hän näki alati keskitysleiripainajaisia. Vuonna 1987 hän todennäköisesti tappoi itsensä hyppäämällä kotitalonsa porraskuiluun. Tämä Italiassa vuonna 1986 ilmestynyt kirja voi osaltaan selittää sen, miksi niin moni pelastuneista liittyi hukkuneiden valtaisaan joukkoon.

Sonja

Koiria, rakkautta ja surua

Koiria, rakkautta ja surua, Yrsa Stenius
Tammi, 2009


(Kansikuva: Helena Kajander, Tammen kuvapankki)
Yrsa Steniuksen muistelmakirja Koiria, rakkautta ja surua sopii erityisesti niille, jotka pitävät koirista. Mutta sopii se muillekin. Stenius on nimittäin punonut koiratarinoihinsa mukaan oman sukunsa historiaa, joka on suomenruotsalaisen tiede- ja kulttuurieliitin historiaa. Hän kuvaa auvoisia kesiä suvun suurella kesähuvilalla Porvoon Emäsalossa. Kirjailijan varhaisiin kesiin kuuluivat Davidsnäsin huvilalle kerääntyneen lapsuudenperheen lisäksi liuta tätejä, setiä, serkkuja ja ystäviä sekä tietysti toisiaan seuraavat koirasukupolvet. Hän kuvaa elävästi ja humoristisesti lähipiirinsä aikuisia ja koiria ensin lapsen ja myöhemmin nuoren naisen ja aikuisen näkökulmasta.

Yrsa Stenius oli 11-vuotias, kun hän sai ensimmäisen mäyräkoiransa Rufan. Rufaa seurasivat Mira, Vilma, Ruska, Taiga ja Index, joista jokainen oli omanlaisensa persoona. Mäyräkoirat kulkivat kirjailijan rinnalla elämän myrskyissä ja tyvenessä. Myös silloin kun hän työskenteli uransa huipulla Tukholmassa Aftonbladetin päätoimittajana. Teksti on omaelämänkerrallista, harvinaisen rehellistä ja viisasta. Kirjailijan näkökulma ajan ilmiöihin ja omaan elämäänsä on analyyttinen ja oivaltava - ja vaikka hän käsittelee kipeitäkin elämänvaiheitaan, jää kirjasta positiivinen, lohdullinen "jälkimaku". Ihmisen ja koiran.. tai ihmisen ja eläimen suhteesta hän nostaa mielestäni jotain erityistä esiin, kuten tämä tekstinäyte, koirafilosofointi, jossa hän myös arvostelee kliseetä koira- ja kissaihmisten vastakkaisuudesta:

"Koirien ystävät pitävät yleensä myös kissoista, ainakin useimmat... ihminen ei tosiaankaan hanki koiraa harjoittaakseen sen kanssa tottelevaisuusäksiisiä... Koirassa kiehtoo sen monisyinen luonne. Se on kesy, vahvasti ihmisen leimaama ja ihmiseen leimaantunut, mutta se on myös eläin lajityypillisine vaistoineen ja tietoisuuksineen. Ne muodostavat oman maailmansa, joka ei ole meiltä ihnmisiltä suljettu muttei liioin meille täysin avoin. Yhteiselämä koiran kanssa, tämä erilaisten olemassaolon juurien läheisyys ja etäisyys, läheisyyden ja etäisyyden kietoutuminen toisiinsa, antaa ainakin minulle huimaavan aavistuksen elämän mittaamattomasta rikkaudesta ja kerrassaan käsittämättömästä ihmeestä."