Ihmisen osa

Ihmisen osa, Kari Hotakainen
2009, Siltala

Olin päättänyt uuden Hotakaisen kohdalla, että minähän en mitään äijäromaaneja enään lue! Lukekoot muut, minä luen ihan omia juttujani. Tiedostavia naiskirjailijoita tai muuta kirjastoihmiselle sopivaa luettavaa...
Vaan toisin tapahtui. Ihmisen osa (Bestseller-versio, huom!) tupsahti syliini palautusautomaatista sellaisella voimalla, että tiesin sen olevan merkki. Tästä ei käy enää perääntyminen. Nyt on pakko katsoa, mitä se Hotakaisen poika on saanut aikaiseksi. Kun ne sitä taas kehuvat niin, että tämä muka olisi sen paras ja ties mitä. Minähän en moista usko enkä edes kuuntele, ellei asiasta ole varmaa näyttöä. No, lukemallahan se selviää.

Täytyypä sanoa, että eivät puhuneet palturia ne kehujat. Kyllä tämä Hotakaisen setä tietää mistä kohtaa otetaan kiinni ja viedään. Kun joku muu ottaa lukijansa vahvoille käsivarsilleen tahi taluttaa vienosti kyynärpäästä tukien, tämä ottaa nenästä tai korvasta ja vie. Ei se lupia kysele.
Ja sitten se kääntelee semmosia kiviä ihmisen sielussa, että pois alta. Välillä jo tuntuu, että josko tuo nyt jo riittäisi, että johan tässä on kohta käyty koko ihmiselo läpi ja kaikki kipeät tai salatut asiat pengottu. Vaan kun ei riitä, vielä on jemmassa jotakin, mikä pitää tutkia ja aukoa, ennenkuin viaton lukija pääsee huokaisemaan.

Sitäkin olen miettinyt, että miksi juuri missään ei kirjoiteta, mitä siinä kirjassa tapahtuu. Kaikki puhuu tyylistä ja kirjailijasta, eikä jutun juonesta.
Ihanpa kiusallani en minäkään ala sitä tässä selventämään. Voisinhan minä sen tehdäkin, mutta enpä sittenkään tee. Sanonpahan vain, että ottakaa kirjasta kiinni, kun se kohille sattuu ja antakaa sen viedä. Kyllä siinä riittää ihmettelemistä itse kullekin, on se sen verran mainio epeli, tämä Hotakainen.

The year of the Flood

Margaret Atwood: The Year of the Flood (2009).

Kanadalainen Atwood (tuleva nobelisti?!) on aiemmin julkaissut jo kaksi ns. scifi-kirjaa (The Handmaid’s Tale; Oryx and Crake) ja nyt tämän uusimman. Kirjailija itse on kuitenkin todennut, etteivät nämä kirjat oikeastaan ole science fictionia. Kaikki tapahtumat hänen kirjoissaan ovat mahdollisia, ja ovat jopa voineet jo tapahtua.

Itse en yleensä lue scifiä, ehkä siksi että haluan ihmiskuvailun olevan monitahoista ja arvaamatonta, kun taas scifissä se on usein stereotyyppistä. (Vai olenko vain ennakkoluuloinen?) Atwoodin tulevaisuudentarinoissa moniulotteisia henkilökuvauksia kuitenkin löytyy, erityisesti naishahmoissa.

Tarina alkaa siitä että on vuosi 25, ”the year of the flood”. Mikä tämä tulva on ollut, jää vähän epäselväksi. Se on ollut kuiva tulva, jonkinlainen epidemia joka on aiheuttanut sen että suurin osa ihmiskunnasta on poissa. Yksinäinen nainen, Toby, on selvinnyt hengissä. Hän asustaa tyhjässä kauneuskylpylässä ja syö luonnontuotteista tehtyjä kasvohoitoja. Kun tapaamme Tobyn kylpylän katolla, hän istuu siinä kiväärin kanssa ja tähtää häntä uhkaavia geneettisesti manipuloituja sikoja.

Toby kuuluu Jumalan puutarhureihin eli God’s gardeners -nimiseen ryhmään, joka viljelee kaupungin katoilla ja yrittää elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Sitä voisi ajatella jonkinlaisena lahkona, vähän hippimäisenä ding dong -porukkana joka ei ymmärrä elämän realiteetteja. Heillä on esim. lauluja jotka ensisilmäyksellä vaikuttavat aika naiiveilta.

Se mikä kuitenkin ravistelee lukijan skeptisyyttä, on puutarhureitten vastakohta, nimittäin vallassa olevat suuryhtiöt (the corporations), ja erityisesti niiden turvallisuusyksikkö CorpsSeCorps, jolla on totaalinen kontrolli. Tämä on totalitäärinen järjestelmä jossa tekniikka ja tiede ovat vallanpitäjien hallussa ja geneettinen manipulaatio hallitsee.

Vietin viikon kuntoremontissa Kylpylähotelli Caribiassa Turussa. Minulla oli Atwoodin kirja mukanani. Luin sitä aina kuin oli mahdollisuus. The Year of the Flood ei ole aurinkoinen tarina, mutta juuri siksi ne hetket tarinassa, joissa ystävyys ja lojaliteetti näkyy ihmisten välillä, vaikuttavat niin vahvasti lukijaan.

Summertime

J.M. Coetzee: Summertime (2009).

Coetzee on eteläafrikkalainen kirjailija joka asuu nyt Australiassa eikä pidä julkisuudesta. Saadessaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2003 hän ei pitänyt tavanomaista kiitospuhetta vaan luki tarinan Robinson Crusoesta. Romaaneissaan Coetzee tutkii mm. erilaisia eettisiä kysymyksiä, joihin ei ole mahdollista löytää helppoja, yksiselitteisiä vastauksia.

Summertime on omaelämäkerrallinen romaani, tai sitten ei. Sen voisi nähdä jatkona kahteen aikaisempaan kirjaan, Boyhood ja Youth, mutta se on kirjoitettu aivan eri tavalla.

Kirja koostuu enimmäkseen haastatteluista jotka englantilainen tutkija Mr Vincent on tehnyt kirjoittaessaan elämäkerran edesmenneestä kirjailija Coetzeesta. Tutkija on ”korjannut” ja editoinut haastatteluita niin että ne sopivat kokonaisuuteen, ts. hänen kuvaansa siitä millainen Coetzee oli. Mikä on siis totta, keneen voi luottaa, jää hyvin epäselväksi lukijoille. Vieläpä kun koko tarinan on kirjoittanut Coetzee itse.

Kirjailijasta piirtyvä kuva ei ole kovin imarteleva. Hän oli "kylmä kala" (a cold fish) eikä kovin inspiroiva sängyssä - tämä entiseltä rakastajattarelta. Tässä kohtaa tämä lukija miettii minkälainen kuva hänestä itsestään tulisi jos hänen elämäkertaansa kertoisivat vanhat poikaystävät?!

Toinen kiinnostava asia on kirjailijan suhde isäänsä, joka tulee epäsuorasti esille, vähän muitten asioitten ohessa. Hänellä ei ollut ydinperhettä, ei vaimoa eikä lapsia. Mutta hänellä oli isä, joka tarvitsi häntä hyvin paljon, niin paljon että vaikuttaa siltä että se määritti pojan elämää pitkän ajan.

Juliet,naked

Nick Hornby: Juliet, Naked (2009).

Kirja kertoo Anniesta joka asuu poikaystävänsä Duncanin kanssa pienellä paikkakunnalla meren ääressä. Annie on töissä museossa ja Duncan on opettaja. He ovat olleet yhdessä 15 vuotta ja yhtä kauan suhteessa on ollut kolmas osapuoli, amerikkalainen muusikko Tucker Crowe.

Tucker on Duncanille pakkomielle osittain koska hän katosi mystisesti julkisuudesta sen jälkeen kun oli julkaissut levyn Juliet vuonna -86. Tuckerin faneilla, ”crowologisteilla”, on oma kotisivu missä he viettävät paljon aikaa spekuloiden mitä oikein tapahtui Tuckerille.

Kun Annie sitten yhtenä päivänä, tavallistakin ärtyneempänä Duncanin pakkomielteestä, kirjoittaa ensimmäistä kertaa kriittisen oman tekstin nettisivulle, hän saa yllättävän vastauksen sähköpostiinsa.

Kirja esittää kysymyksiä siitä kenen elämää me elämme, mitä tehdä jos toteaa yhtenä päivänä että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet ajan haaskausta, että jossain, merkityksellisenä hetkenä on tehnyt aivan väärän valinnan, valinnut väärän suunnan.

Hornby selittää välillä liian paljon, hän voisi enemmän luottaa lukijan mielikuvitukseen. Mutta hän osuu myös usein niin oikeaan että lukija ei voi olla nauramatta, ja välillä jopa nyyhkyttämättä.

Noah´s compass

Anne Tyler: Noah’s Compass (2009).

Tyler sai Pulitzer-palkinnon vuonna -89 ja on yksi niin sanotuista suurista amerikkalaisista kirjailijoista. Yksi syy miksi hän ei ole niin tunnettu on ehkä se että hän ei esiinny julkisuudessa.

Kirja kertoo Liam Pennywellistä, 60-vuotiaasta opettajasta joka jää työttömäksi. Liam on sekä leski että eronnut toisesta avioliitostaan, hänellä on kolme tytärtä joita hän ei tunne kovin hyvin. Liamista tuntuu kuin hänen elämänsä kutistuisi koko ajan, hän toteaa että hän ei ole erityisemmin onneton

mutta ei myöskään näe mitään erikoista syytä jatkaa elämää.

Jotain kuitenkin tapahtuu kun hän joutuu väkivallan uhriksi ja kokee muistinmenetyksen. Liam pitää kontrollista ja rutiineista ja yhtäkkiä niitä ei enää ole.

Niin kuin monessa muussa Tylerin kirjassa meillä on tavallisesti hyvin varovainen ihminen joka joutuu yllättävään kriisiin. Tämän tarinan Anne Tyler kertoo pienillä mutta älykkäillä eleillä. Tyler osaa tehdä arjesta kiinnostavaa, hän jättää aina tarpeeksi tilaa lukijalle eikä lyö asioita lukkoon.

Galileo's Dream

Kim Stanley Robinson: Galileo's Dream (2009).

Amerikkalaisen tieteiskirjailijan uutuusteoksessa Jupiterin kuita vuonna 3020 asuttavat ihmiset ottavat yhteyttä Italiassa noin vuonna 1610 elävään Galileo Galileihin ja kaappaavat tämän toistuvasti visiitille omiin maailmoihinsa.

Kirja lähtee hieman verkkaisesti liikkeelle. Alkupuolella teksti tuntuu hetkittäin enemmän Galileon elämänvaiheiden referoimiselta kuin kaunokirjalliselta teokselta. Galileon henkilökuvaan piirtyy myös epämiellyttäviä piirteitä. Lukija ihmettelee: mitä syitä tulevaisuuden jupiterilaisilla on olla kiinnostuneita tästä myöhäisrenessanssiajan rehvastelevasta tiedemies-keksijä-tähtitieteilijästä?

Parinsadan sivun jälkeen tarina lähtee kuitenkin lentoon. Lukija alkaa kuvitella ymmärtävänsä, mitä kaukaisen tulevaisuuden ihmiset Galileosta haluavat, ja mikä merkitys hänellä on ollut ihmiskunnan historiassa, ja mitä ajatuksia kirjoittaja on halunnut tällaisen vastakkainasettelun avulla välittää.

Taitavan tieteiskirjailijan tapaan Robinson osaa esittää mielikuvituksellisimmatkin asiat mahdollisen tuntuisesti. Aikamatkailu perustellaan tässä kirjassa teoreettisen fysiikan edistysaskeleilla, jotka ovat lopulta johtaneet kykyyn manipuloida ajan ja paikan kahleita.

Ja kuten kaikissa Robinsonin kirjoissa, tässäkin annetaan tieteellisten innovaatioiden ohella mukavasti painoarvoa myös psykologiselle ihmiskuvaukselle ja inhimillisille pohdinnoille ylipäänsäkin... :-)

Aiheesta kiinnostuville kannattaa vinkata pari muutakin saman kirjoittajan teosta:

Forty Signs of Rain, Fifty Degrees Below, Sixty Days and Counting – Ilmastonmuutoksesta kertova sarja kuvaa humoristisesti ihmisten kykyä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin ja pohtii myös vakavammin ihmiskunnan mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta tieteen ja politiikan keinoin.

Red Mars, Green Mars, Blue Mars – Mars-planeetan asuttamista ja maankaltaistamista käsittelevä sarja on Robinsonin varsinainen mestariteos, johon hänen maineensa scifi-kirjailijana perustuu.

Antarktika – Etelämantereelle sijoittuva seikkailu on Robinsonin ainoa suomennettu romaani: persoonallinen sekoitus extreme-elämyksiä, luonnonsuojelua, tieteentekoa ja koskettavia ihmiskohtaloita.

Bunny Munron kuolema

Cave Nick: Bunny Munron kuolema
Like. 2009
Suom. Jukka Jääskeläinen

Nick Caven kirja "Kun aasintamma näki herran enkelin" Like 1992. on noussut kulttikirjan maineeseen, ja mielestäni maineensa ansaitsee. Tätä toista Caven suomennosta saatiin odottaa yli 20 vuotta, ja odotus palkittiin.

Bunny Munron kuolema kertoo alkoholisoituneesta ja seksiaddiktista kauppamatkustajasta, joka vaimonsa itsemurhan jälkeen lähtee todellisuutta pakoon työmatkalle, ja ottaa mukaan yhdeksän vuotiaan Bunny Juniorin.
Matkalla Bunny kiertää Englannin rähjäisissä lähiöissä kauppaamassa ovelta ovelle naisten kosmetiikkaa ja yrittää samalla uida asiakkaidensa mekkoihin, vaihtelevalla menestyksellä.
Tarinan toisen kertojan, Bunny Juniorin osana on lähinnä istuskella linnunpaskan tahrimassa Fiat Puntossa, tietosanakirjaansa lukien kun känninen isä yrittää pokata naisia.

En suosittelisi kirjaa kovin heikkohermoisille enkä tosikoille, sen verran iljettävä tapaus tämä herra Bunny Munro on. Mustan ja groteskin huumorin ystäville, Bunny Munron kuolema on mitä herkullisin lukuelämys.

Tie

Cormac McCarthy: Tie
WSOY, 2008

Tämä romaani imaisi mukaansa heti ensi sivuilta. Oli pakko lukea eteenpäin niin kauan kuin tekstiä riitti, junassa, metrossa, kahvipöydässä, sohvalla, sängyssä.. Ja kun kirja loppui, jäi uteliasuus kaihertamaan: mitäköhän sitten tapauhtui?
Kertomus sijoittuu "maailmanlopun tarinoiden" laajaan perinteeseen. Luonto on tuhoutunut ja jäljelle jääneet ihmiset psyttelevät hengissä keinolla millä hyvänsä. Kerronnan dramaattinen (ja antoisa?) lähtökohta on tutkia ihmistä olosuhteissa, jossa ympäristö on muuttunut täysin toiseksi kuin se mihin olemme tottuneet. Mitä ihmisille tapahtuu äärimmäisissä poikkeusolosuhteissa, kun sivilisaation turvaverkot ovat tuhoutuneet? Ihmisten elämä on keskittynyt perusasioihin: ruoan, vaatetuksen ja suojan hankintaan. Ihmiskunnan rippeet on palannut tarvehierarkian alimmalle tasolle, taisteluun olemassaolosta, henkiinjäämisestä.

Päähenkilöinä ovat isä ja poika sekä ne ihmiset, joita he kohtaavat pitkällä vaelluksellaan. Kieli on ytimekästä, lyhyen lauseen rytmittämää ja usein melkein aforisminomaista ja dialogi on omalaatuista. Kertomuksessa nykyhetkeä pilkkovat takautumat menneisyydestä, joka koostuu enää vain muistoista siitä maailmasta, jonka tunsimme. Isällä on nykyisyyden lisäksi muistot ja menneisyys elää hänelle unissa ja tarinoissa, mutta pojalla on vain nykyisyys, aika suuren katastrofin jälkeen. Takautumien kautta lukija saa tietoonsa hajanaista taustaa tapahtumille, mutta arvoitukseksi jää, mikä oli suuren tuhon aiheuttaneen katastrofin alkusyy.

Tekstissä on paljon viisautta. Teemat ovat ikiaikaisia: hyvyys ja pahuus, olemassaolon merkityksellisyys. Rakkautta ja lojaalisuutta pohditaan isän ja pojan suhteen kautta. Inhimillisen kulttuurin merkitystä pohditaan myös - ja kirjastoihmiselle oli mielenkiintoista lukea kirjailijan näkemys siitä, voiko tarinoilla ja kirjallisuudella olla merkitys olosuhteissa, joissa edes ihmisten perustarpeet eivät täyty ja yhteisön moraali ja sopimukset ovat rapautuneet. Tekstin mukana ajauduin ajattelemaan myös paljon luonnon merkityksellisyyttä ihmiselle, kuinka se loppujen lopuksi on kaikki mitä meillä on.

Kertakaikkiaan hieno ja lukemisen arvoinen kirja. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, kuten myös edellisestä McCarthyn suomennoksesta, Menetetty maa, joka niinikään oli myös todellinen lukuelämys.

Maailma pitäisi aloittaa alusta

Maailma pitäisi aloittaa alusta, Pertti Nieminen
Otava, 2009

Tästä minä tykkään: että ihminen osaa kirjoittaa runoja ilman sen suurempia kommervenkkejä. Että ei ole mitään tarvetta rehennellä oppineisuudellaan tai fiksuudellaan, haastaa lukijaa rivi rivin jälkeen henkiseen mittelöön ja naurahtaa nokkavasti päälle.
Niemisen runot aukeavat kunhan on vähän elämää takana. Elämää ja mielellään lapsenlapsia. Toimivat kyllä nelikymppisellekin.

Ilmassa on riemua lapsenlapsista, mutta myös haikeutta ja luopumista.
"Vanhat tiesivät että tuuli käy ja ruoho lakastuu ja ruohon mukana kaikki kukat. Tuntuu hyvältä tietää, että puut, että monen metsän puut elävät, vaikka maailmani loppuu."

Eikä vanhoilla päivilläkään vallan hampaattomaksi jäädä:
"En jaksa enää pilkata niin kuin nuorempana. Sitä paitsi: olisipa outo päättäjä joka runoja lukisi saati että ymmärtäisi lukemansa."

Onneksi meillä on nämä Niemiset.
Syvä ja nöyrä kumarrus, kaikkiin tarvittaviin suuntiin.

(Teos sisältää myös sikermän englantilaisen imagistin T. E. Hulmen runojen suomennoksia.)

Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Gummerus, 2009

Saksalainen kirjailija Andrea Maria Schenkel on minulle uusi tuttavuus. Hiljainen kylä on hänen esikoisromaaninsa ja hänet on palkittu kaksi kertaa Deutscher Krimi Preis -palkinnolla, vuonna 2007 ja 2008.

Kirjassa kuvataan pienessä Einhausenin kylässä, syrjäisellä Tannödin maatilalla tapahtunutta raakaa murhaa. Koko perhe palvelijoineen on surmattu raa'asti. Tarina etenee vuorotellen eri kyläläisten kertomana. Välillä tarinan katkaisee rukous. Kuka rukoilee?

Kyläläisten kertomuksista selviää, että tuskin kukaan piti surmatusta perheestä. Ja koska on kysymys suhteellisen pienestä ja suljetusta kylästä, jonkun kertojista täytyy olla murhaaja.

Kirjassa on monia jännityskirjoissa rakastamiani piirteitä. On syrjäinen kylä, on syrjäinen maatila, on hyinen talvi ja rosoiset pää- ja sivuhenkilöt. Lukukokemuksekseni jäi, että oli koko ajan pimeää. Ja pimeässä pelottaa.

Kirja oli nopea lukea. Teksti oli harvaa ja fontti suurehkoa. Illalla sängyssä lukiessani kirja oli miellyttävän pienikokoinen eikä painanut liikaa. Joskus tuntuu, että nykyisin kirjoitetaan liian paljon liian paksuja kirjoja. Johtuuko se siitä, että kirjailijoilla on tietokoneet käytössään ja tekstin luominen on helpompaa. Toisaalta pidän myös paksuista kirjoista ja pitkistä tarinoista silloin, kun ne ovat hyviä. Kun on hyvä tarina, sen lukemista haluaisi jatkaa ja jatkaa. Kirjan loputtua tuntuu kuin eroaisi ystävästä. Tämän kirjailijan kohdalla minun on odotettava , josko häneltä suomennettaisiin lisää. Sitä odotellessani taidan lukaista seuraavaksi Donna Leonin kirjan "Ystävä sä lapsien".

Kissa joka ei kuollut

Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut

Like, 2009

"Paikalle tuli nainen, maassa näkyi kynsien ja tassujen jälkiä. Ja nainen huomasi, että multaan repeytyneestä haavasta pisti esiin jotakin.

Hän värähti pelosta, hänen oli pakko vaikeroida ja haukkoa henkeään.

Maasta pisti esiin ihmisen käsivarsi.

Ranteessa oli kello, ja vaikka hän ei halunnut katsoa, hänen oli pakko. Kello oli savinen ja kärsinyt, mutta nainen tunnisti ruskean nahkarenkaan. Hän oli auttanut miestä korjaamaan sen. Hän oli vienyt kellon omaan huoneeseensa ja ommellessaan hän oli pistellyt sormiinsa.

Hän oli alkanut kaivata miestä.

Hän kallisti päänsä ja huusi suoraan kohti kalpeaa, jäähtynyttä taivasta."

Edellinen oli suora lainaus kirjan Kissa joka ei kuollut ensimmäiseltä sivulta.

Kirjan takakannen tekstissä kerrotaan, että kirjassaan Frimansson tutkii kylmän viileästi tappajan mieltä ja näyttää miten, tavallisen ihmisen elämä muuttuu painajaiseksi yhden väärän päätöksen myötä. Heti yllä olevan lainauksen luettuani aloin miettiä, olivatko mietteet murhaajan vai jonkun rakkaansa löytävän mietteitä. Perustelen ajatuksiani seuraavasti. Murhaaja näkee hautaamansa ruumiin paljastuneen kuopastaan, tappo on tapahtunut kuin vahingossa, mutta hän on salannut tapahtuman. Hän kaipaa miestä, mutta ei voi peruuttaa tapahtunutta ja huutaa nyt tuskaansa kohti taivasta. Toisaalta mietteet voivat olla läheisen, joka on ihmetellyt rakkaansa katoamista. Nyt hän löytää haudan, tunnistaa kellon rannekkeen ja tajuaa, mitä rakastetulle on tapahtunut.

Tämän enempää en voikkaan sitten paljastaa juonesta. Osuinko oikeaan? Se selviää sille, joka kirjan lukee.

Mitä itse pidin kirjasta? Ensimmäiset ajatukset kirjan luettuani olivat, että tämä tarina ei saanut minua niin otteeseensa kuin Frimanssonin aikaisemmat tarinat. Mutta mitä enemmän olen miettinyt, mitä tähän kirjoittaisin ja yrittänyt analysoida (minäkö osaisin analysoida) lukemaani, sitä enemmän tarinasta pidän. Frimansson osaa kirjoittaa erittäin hyvin, tarina on vangitseva ja kirjan loppua kohti edetessäni oloni tulee yhä painostavammaksi. Ja niinhän kirjan murhaajankin elämä menee täysin sijoiltaan, vaikka hän kuinka yrittää karistaa asian mielestään ja aloittaa aina uudestaan.

Täytyy vielä mainita, että murhaajan elämä oli kyllä raiteiltaan jo ennen tappoa. Ainakin itse tulkitsen surmatyön johtuneen juuri siitä syystä, että päähenkilön harkintakyky ei tapahtuman aikoina ollut oikein hallussa.

Mieleenpainuva kirja. Frimanssonin kirjojen lukija lukee tämänkin kirjan ilman suositustani. Ja mitä sanoisin muille. Lukekaa ihmiset, lukekaa. Jos oma elämä on tylsää, niin kirjojen tarinoiden kautta voi eläytyä monenlaisiin tapahtumiin. Ja ne jotka eivät eläydy, voivat anylysoida vaikka kirjan kieltä tai tarinan kerrontaa tai mitä vain.

Minä nappaan seuraavaksi kirjaksi Andrea Maria Scehkelin teoksen "Hiljainen kylä".

Mausteena Fernet Branca

James Hamilton-Paterson
Basam Books, 2004

Olipas herkullinen kirja. Kuin ranskalainen komedia (hienovarainen) verrattuna vastaavaan amerikkalaiseen (kohellus). Tämä kirja jää mieleeni pitemmäksikin aikaa. Olen yrittänyt mainostaa teosta yhdelle jos toisellekin, mutta kukaan ei mielipahakseni käy koukkuun. Olisipa joku, jonka kanssa yhdessä saisin ylistää kirjan avuja.

Kirja kertoo englantilaisesta Gerald Samperista ja itäeurooppalaisesta Martasta, jotka molemmat ovat hakeutuneet Italiaan Toscanan maaseudun rauhaan työskennelläkseen, Gerard kirjansa, Marta elokuvamusiikkinsa parissa. Heistä tulee lähinaapurukset osittain sen vuoksi, että lipevä kiinteistönvälittäjä on mainostanut heille naapurin viettävän mökissään tuskin kuukauttakaan vuodessa. Molemmille on yllätys, että melkeinpä pihapiirissä hääräilee jatkuvasti ärsyttävä naapuri, jonka kanssa pakostakin joutuu tekemisiin.

Gerald pitää itseään erittäin sivistyneenä ja lahjakkaana miehenä, joka kohtalon oikusta on päätynyt tunnettujen urheilijoiden haamukirjailijaksi. Marta on hänen mielestään moukkamaisuuden huippua edustava lihava homssu. Marta taas pitää Geraldia snobina, mutta harmittomana naapurin kuivakkapakaraisena ukkona, jonka juopottelu ja läträäminen varsinkin Fernet Brancan kanssa menee liiallisuuksiin. Oman lisänsä kirjalle antavat Geraldin kaikkea muuta kuin makunystyröitäni kutkuttavat erikoiset samaisella alkoholijuomalla maustetut ruuat ja koomisesti kuvatut kirjan muut sivuhenkilöt. Kirja etenee yllättävine juonenkäänteineen vuorotellen Geraldin ja Martan kertomana. Siinä missä hetki sitten on lukenut Geraldin kuvauksen jostakin tapahtumasta, saa kohta lukea Martan kirjeen sisarelleen samoista tapahtumista.

Kirjan valinta luettavakseni oli vähän kuin heräteostos kauppareissulla. Kirjan kansikuva oli värikäs ja veikeä. Mietin mihin viittaa kansikuvan musta kissa leikkuuveitsi hampaissaan, no tottakai resepteihin...

Kirja oli todella hauska ja kansiliepeen teksti "pirullisen älykkäästä kirjasta" ei ole mielestäni liioiteltua. Mutta seuraavaksi haluan jännitystä, taas kerran, joten siirryn lukemaan Harlan Cobenin kirjaa "Kadonneet".

Taking Woodstock; rakkauden vallankumous

Elliot Tiber;
Taking Woodstock:Rakkauden vallankumous.

Luettuani tämän kirjan palautui mieleeni 60-ja 70-lukujen vaihde ja ensi askeleeni musiikin ihmeelliseen maailmaan. Siihen aikaan tehty musiikki on paljon parempaa kuin nykyinen pop-musiikki. Musiikissa oli sielu.
Kirja kertoo kirjailijan Elliot Tiberin lapsuudesta ja nuoruudesta ennen Woodstockin festivaaleja, jotka pidettiin New Yorkin osavaltiossa. Kirja on hyvä kuvaus vapaudesta ja uusien vapaamielisten suuntausten tulosta pinnalle. Kirjassa vilahtelee paljon kuuluisuuksia, joita päähenkilö tapaa New York cityn pinta-klubeilla.
Kirja on hyvin humoristinen ja henkilöt aidon tuntuisia, varsinkin Elliotin äiti on verrattain hassu henkilö, joka oli alkujaan Venäjän juutalaisia ja tosi kitupiikki.
Itse Woodstockin rymyjuhlista ei ole paljoakaan kerrottu, tunnetuimmat bändit kyllä mainitaan, mutta vain muutama esitys otetaan esille.
Liioitteluille on annettu mielestäni aika paljon tilaa, ainakin tuntui siltä, että kirjailija liioitteli paljon.
Lukuelämyksenä kirja oli hauska, suosittelen.

Pieni vihreä kirjani: Mietteitä puutarhanhoidosta

Pieni vihreä kirjani: mietteitä puutarhanhoidosta

Pentti Alanko, Tammi, 2009

"Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia."

Näin sanoo yksi Suomen tunnetuimpia puutarhakirjoittajia, Pentti Alanko uusimmassa kirjassaan. Kirja on pieni ja sievä ulkoapäin, mutta täyttä painavaa, suorastaan kiihkeää asiaa sisältä. Alangon ajatuksiin on kuitenkin helppo yhtyä, niin armeliaita ja luonnonmukaisia ne ovat.

Tässä muutama provosoiva otsikko kirjasta:

-On (vain) kaksi tapaa tehdä puutarha

-Tarvitseeko puutarhaa hoitaa?

-Tarvitaanko puutarhassa työkaluja?

-Pensaiden leikkaamisen paradoksi

Alangolla tuntuu olevan "lopullinen totuus kaikesta", mikä liittyy puutarhaan ja luontoon yleensäkin. Hänelle sen oikeuden suo mielellään, niin paljon on kokemusta ja viisautta kertynyt vuosien varrella.

Itselleni tärkeimmissä osioissa käsiteltiin luonnon tasavertaisuutta ihmisen kanssa sekä kasvimaailmassa vallitsevaa harmoniaa. Sillä siitähän tässä kaikessa on kysymys.

Alangon sanoin: "...olivatpa murheemme kuinka suuria hyvänsä, luonnossa liikkuminen lievittää surujamme, jopa saattaa poistaa ne tai auttaa ymmärtämään niiden turhuuden- ne ikäänkuin jäävät puiden oksille! Kasvit haluavat tuottaa iloa ihmiselle ja sallivat jopa ilomielin ihmisen käyttää niitä esimerkiksi ravinnoksi ta vaikkapa maljakkokukiksi, edellyttäen että ihminen osaa suhtautua tähän oikein."

Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat

Otava, 2009

Päädyin lukemaan tätä kirjaa nähtyäni Otavan esitteen kirjasta. Mielenkiintoni heräsi heti, kun luin seuraavat kuvailut kirjasta: "isän kanssa vietetyn kesän traagiset tapahtumat tempaisivat 15 -vuotiaan Trondin väkivaltaisesti nuoruuden viattomuudesta kohti aikuisuutta", "nyt, 67 -vuotiaana erakoitunut Trond elää koiransa Lyyran kanssa samalla syrjäisellä seudulla" ja "muistot vievät Trondin uudelleen joen varrella vietetyn kuuman kesän dramaattisiin tapahtumiin". Ja lisäksi, kun tarinassa liikutaan Norjan jylhissä metsissä, on mielenkiintoni taattu. Minua kiinnostavat tarinat, joissa tutkitaan menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vaikutusta ihmisen koko elämään.

Enkä pettynyt kirjaa lukiessani. Kirjan luontokuvauksen kieli on niin rikas, että lukiessani voin jopa tuntea kasteisen maan ja aamu-usvan ihollani, kuulla metsän huminan, nähdä tuulen muodon veden pinnassa, haistaa männyn pihkan tuoksun hakkuuaukealla ja maistaa matkaeväät, jotka kaivetaan paperista. Kertomus isän ja pojan kesästä ja pojan isäänsä kohtaan tuntemasta rakkaudesta on käsinkosketeltava. Isän elämän tapahtumat ja valinnat paljastuvat pikkuhiljaa Trondin muistellessa ikimuistoista kesää. Tarina on kerrottu niin koskettavasti, että tunnen riipaisevaa ikävää jotakin sellaista menetettyä asiaa kohtaan, mitä itse en ole menettänyt.

Per Petterson on vuoden 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja, eikä syyttä. Kirja on erinomainen vaihtoehto jännityskirjallisuuden ystävälle, joka etsii muunkinlaista kirjallisuutta, kuin pelkkiä verisiä murhia. Tässä kirjassa on traagisia tapahtumia, joiden vaikutus päähenkilön Trondin elämään paljastuu hiljakseen, mutta niin kauniisti kerrottuna, että en osaa edes sanoin kuvata. Tämän kirjan muistan vielä pitkään.

Seuraavaksi siirryn lukemaan James Hamilton-Patersonin kirjaa "Mausteena Fernet Branca". Ja miksi valitsin juuri tämän kirjan, niin siksi, että lainasin sen taannoin kirjstosta ja eräpäivä lähestyy uhkaavasti. Kansiliepeen tekstin mukaan kirja on "pirullisen älykäs" ja paljon muuta. Ja olipa tuo kansikuvakin niin värikkään hauska, joten enpä voi väittää, että ulkonäöllä ei olisi väliä.

Tunnit

Michael Cunningham: Tunnit

Gummerus, 2000

Olen nähnyt tästä kirjasta tehdyn elokuvan "Tunnit". Olen lukenut Virginia Woolfin kirjoja, muuta en muistaakseni tarinaa Mrs. Dalloway. Olen pääpiirteittäin selvillä Virginia Woolfin elämänvaiheista. Ja lisäksi kesällä tuli televisiosta TV-sarja "10 kirjaa rakkaudesta", mutta sitä en ole vielä katsonut, koska haluan ensin lukea kirjan ja muodostaa tarinasta oman mielikuvan. Mutta ohjelma odottaa katsomistaan digiboxin muistissa.

Mutta kirjaan: Romaani Tunnit kertoo kolmesta naisesta ja yhdestä päivästä heidän elämässään.

On ensinnäkin Virginia Woolf vuonna 1923 Lontoon Richmondissa. Hän herää aamulla ja miettii kuinka aloittaisi kirjansa tarinan Mrs. Dallowaysta. Ja hän päättää aloittaa tarinan sanoilla "Mrs Dalloway sanoi itse ostavansa kukat." Sitten on Mrs. Brown vuoden 1949 Los Angelesissa. Hän herää aamulla ja haluaisi lukea vain Virginia Woolfin kirjoittamaa kirjaa Mrs. Dalloway. Lopuksi on Clarissa Vaughan 1900 -luvun New York Cityssa. Ystävä nimittää häntä Mrs Dallowayksi. Ja mitäpä Clarissa miettii tarinansa alussa. No kukkia tietysti, kuten Mrs. Dalloway kirjassa Mrs Dalloway. Clarissan tarina alkaa sanoilla"Vielä on ostettava kukat".

Pidän kirjasta Tunnit, Cunninghamin tavasta kertoa tarinaa ja sekoittaa faktaa ja fiktiota. Ja niin ne sekoittuvat mielessänikin. Virginia Woolf on kirjoittanut kirjan Mrs. Dalloway ja tämä on faktaa. Mutta Woolfin tarina Mrs. Dallowaysta on fiktiota. Cunninghamin tarina Virginia Woolfista on fiktiota, vaikka hän pyrkiikin pysymään kirjailijan ulkoisen elämän kuvauksessa faktassa. Kukapa sitä voisikaan tietää mitä Virginia aikoinaan oikeasti ajatteli ja tunsi.

Kirjaa lukiessani sekoittuvat tuhka tiheään Cunninghamin kirjan Mrs. Dallowayksi kutsutun Clarissa Vaughanin ja Woolfin kirjan Mrs. Clariassa Dallowayn tarinat keskenään. Mutta tästä minä pidän. Olen jännittävällä tavalla sekaisin. Kohta varmaan väitän jossain keskustelussa ystävälleni tai kollegalleni jonkin Tunnit -kirjan tapahtuman olevan Virginia Woolfin elämää. Ja alanpa tässä miettiä, että enkös minä olekin jo lukenut Woolfin kirjan Mrs. Dalloway. Vai olenko vain nähnyt elokuvan "Tunnit"? Olenpas sekaisin.

Vähiten minua kirjassa Tunnit hämmentää Mrs. Brownin osuus, mutta onpa Cunningham haudannut siihenkin tarinaan pienen koukun.

Ja nyt, kun olen siis sekaisin kuten ehkä lukijanikin, joka on jatkanut lukemistaan tänne asti, niin alanpa tässä pähkäilemaan, että onko värillä "keltainen" jokin merkitys kirjassa vai kirjailijalle. Se mainitaan mielestäni kirjan tarinoissa useanpaan kertaan. Ja kirjan kannessakin on kuva keltaisesta ruususta irronneine terälehtineen. Olenko siis oikeassa vai väärässä? Mainitaanko keltainen keskimääräistä useammin? Jos olen oikeilla jäljillä, niin mitä se keltainen väri sitten tarkoittaa? En tiedä. Ja mitä keltainen tarkoittikaan symboliikassa? Mietin tässä pitäisikö minun tutustua symboliikkaankin, jotta ymmärtäisin lukemaani paremmin? Ei kai olisi pahitteeksi, ainakin minusta tulisi sivistyneempi. Mutta enpä taida jaksaa enkä varsinkaan ennättää. Uusi tarina vai sivistyneisyys, siinäpä pulma. Valinta on suhteellisen helppoa. Haluan siirtyä seuraavaan kirjaan joten mikä tarina seuraavaksi ... Taidan kaivata edelleen aivovoimistelua, mutta myös jännitystä. Siispä jokin psykologinen jännityskirja seuraavaksi. Tartun Inger Frimanssonin kirjaan Kissa joka ei kuollut.

Kadonneet

Coben, Harlan: Kadonneet
Wsoy, 2009

Olen lukenut kaikki Harlan Cobenin suomeksi käännetyt jännityskirjat, joten tartuin tähänkin heti, kun sain käsiini. Eikä Coben pettänyt minua nytkään. Tämä kirja taitaa olla tähän asti lukemistani hänen kirjoitaan paras.

Neljä kesäleirillä olevaa nuorta karkaa metsään kuhertelemaan. Kaksi heistä löydetään surmattuna ja kahta heistä ei löydetä etsinnöistä huolimatta.

Parikymmentä vuotta myöhemmin kadonneen tytön veli Paul Copeland toimii piirikunnansyyttäjänä ja hänellä on menneillään vaikea raiskausoikeudenkäynti. Samaan aikaan vanha katoaminen nousee uudestaan päivänvaloon, kun Paulia pyydetään tunnistamaan murhattu mies ja hän tunnistaa tämän sisarensa Camillan kanssa kadonneeksi pojaksi.

Kirjan juoni on kiitettävän monimutkainen ja loppuratkaisu osaa yllättää jännityskirjojen suurkuluttajankin. Kirjassa on ainakin pari pääjuonta lukijan seurattavaksi, raiskausoikeudenkäynti ja siskon katoamiseen liittyvät asiat. Lisäksi usea luku loppuu vaiheeseen, jossa tarinaa ei malttaisi jättää kesken. Itselleni kävi ainakin niin, että yömyöhällä kirjaa lukiessani, unen painaessa päälle ja raiskausoikeudenkäynnin etenemistä seuratessani mieleni teki harpata muutaman luvun yli ja tarkistaa miten asia etenee. Mutta maltoinpas mieleni. (Sitä vastoin valvoin yhä pitempään ja luin edelleen.)

Ja eipä siinä nokka pitkään tuhissut, kun pääsin kirjan loppuun ja totesin, että olipas hyvä kirja. Seuraavaksi voisi lukea jotain kasvattavampaa. Mitenkähän olisi Michael Cunninghamin kirja Tunnit.

Hullut diktaattorit

Shaw, Karl: Hullut diktaattorit

Ajatuskirjat. 2007

Palautusten joukosta osui silmään kirjan kansikuva, missä Saddam Hussein ampuu Josef Stalinia konekiväärillä takalistoon, olihan se pakko tarkastaa, että mikäs se moinen opus on? Ja se on Karl Shawn: Hullut diktaattorit.

Kirjaan on koottu maailmalla hallinneiden lahopää diktaattoreiden järjettömiä edesottamuksia historian saatossa. Kirjassa ei ole johdantoa eikä loppusanoja, vaan se on jaettu yhdeksään lukuun, luonnevikaiset, vainoharhaiset suuruudenhullut jne, yksi luku on omistettu myös diktaattoreiden yhtä sekopäisille puolisoille.

Otteita kirjasta:

"Jouluna 1975 Päiväntasaajan Guinean presidentti Macias Nguema käski armeijansa ampua 150 poliittista vastustajaa Malabon jalkapallostadionilla kovaäänisten soittaen Mary Hopkinsin "Those Were The Days" kappaletta."

"Keski-Afrikan tasavallan presidentti Jean-Bedel Bokasa murhautti yhden hallituksensa ministereistä ja tarjoili hänet päivällisenä muille ministereille. Reseptin hän paljasti vierailleen vasta aterian jälkeen."

"Hitlerin mukaan hänen elämänsä suurin onnenpotku sattui kolmetoista vuotta ennen hänen syntymäänsä, kun hänen isänsä Alois Schicklgruber muutti nimensä Alois Hitleriksi "Heil Schiklgruber" ei olisi toiminut, Hitler totesi."

"Juhlistaakseen ensimmäisen poikansa syntymää Paraguayn presidentti Francisco Solano Lopez määräsi 101 tykin kunnialaukauksen, joka tuhosi 11 rakennusta."

"Enver Hoxha käski kerran koko Tiranan väestön ulos sateeseen ilman sadevarjoa, jotta hän saattoi vaimonsa Nexhmijen kanssa ajella ympäri kaupunkia ja nauttia näytöksestä, jossa sadat tuhannet ihmiset kastuivat"

"Idi Amin oli kannibaali, vaikkakin vastahakoinen sellainen; hän sanoi pitävänsä ihmisenlihaa "liian suolaisena"."

"Pol Potin johtamassa Kambodzassa kuolemanrangaistuksen arvoisia rikkeitä olivat mm. liian löysästi työskentely, elinolosuhteista valittaminen, ruoan varastaminen, jalokivien käyttö, seksisuhteeseen ryhtyminen, sukulaisten tai ystävien kuoleman sureminen, uskonnollisten tunteiden esittäminen, vieraan kielen osaaminen ja silmälasien käyttö."

Ryöstetty pyhimys

Ruusuvuori, Juha: Ryöstetty pyhimys

WSOY. 1995

Historiasta kiinnostuneena olen lukenut tietokirjojen lisäksi tietysti historiallisia romaaneita. Harvassa niistä kuitenkaan on ollut tapahtumapaikkana Suomi, kunnes tartuin Mika Waltarin kirjaan "Mikael Karvajalka", joka alkaa Turusta 1500-luvun alkupuolelta. Tästä innostuneena rupesin etsimään historiallisia romaaneita, joissa tapahtumapaikkana on Suomi, ja näin löysin Juha Ruusuvuoren "Ryöstetyn pyhimyksen".

Kirja sijoittuu Turkuun ja eletään vuotta 1299. Talonpoika Lallin tappama piispa Henrik on julistettu pyhimykseksi, ja tämän maalliset jäännökset aiotaan sijoittaa Turun rakenteilla olevaan tuomiokirkkoon. Pyhäinjäännösten toivotaan tuovan Turkuun pyhiinvaeltajia vilkastuttamaan kauppaa. Luut saisi euroopassa kaupaksi kelpo hintaan, joten niiden mukana kaupunkiin saapuu myös kaikenmaailman juonittelijoita.

Juonitteluun sotkeutuu myös Nicholas Grisefoth, nuori suomalainen kauppias kirkesundista, joka on saanut kutsumanimensä sorkkaa muistuttavasta jalastaan. Nicholas on liikemies jota ei uskonto kiinnosta, ellei siitä ole jotain hyötyä hänen liiketoimilleen. Kukapa siis olisi parempi mies ryöstämään pyhäinjäännökset. Ja tässä tarkoituksessa häntä lähestyykin joukko kirkonmiehiä.

Jos tästä kirjasta pitää, suosittelen lukemaan myös Ruusuvuoren muut historialliset romaanit

Kaniikki Lupus. WSOY 1999. Ajoittuu n. vuoteen 1350

Ja viikinkiaikaan sijoittuvat

Lemminkäisen laulu. WSOY. 1999

Jurmo. WSOY. 2001

Pienoiskalevala

Sellon kirjaston uutuushyllystä tarttui matkaani Pienoiskalevala (WSOY 2009).

Huomiotani kiinnitti ensiksi kirjan moderni ulkoasu. Kirja on pokkarikokoinen, ja teksti on ladottu romaanimaisesti peräkkäin, ei siis runomaisesti allekkain. Nykykieleen kuulumattomat sanat on tässä laitoksessa varustettu selityksin, ja sivujen ilmettä terästää virtaviivainen, tummanpuhuva, etten sanoisi goottihenkinen grafiikka.

Sitten luin takakannesta, että Kalevalasta ovat saaneet inspiraationsa niin J.R.R. Tolkien Taruun sormusten herrasta kuin myös Amorphis-yhtye metallimusiikkiinsa. Esipuheen kirjaan onkin kirjoittanut Amorphis-yhtyeen kitaristi Esa Holopainen.

Alkaessani lukea yllätyin positiivisesti siitä, että Kalevalassa on niinkin paljon huumoria ja jännitystä. Sen humoristinen kieli ja eloisasti kuvaileva kerronta pistää välillä väkisinkin naurattamaan. Hetken päästä tekee mieli ruveta itsekin puhumaan kalevalaisittain, eli niin että sama asia sanotaan aina kahdesti peräkkäin, mutta eri sanoin ilmaistuna.

Kalevalassa on myös juoni, ja sitä voi lukea kuin jännityskertomusta. Jännittävä on esimerkiksi nuoren Joukahaisen ja vanhan Väinämöisen kohtaaminen heti tarinan alkupuolella. Kohtaus alkaa, kun Joukahainen ajaa päin Väinämöisen vaunuja tiellä, ja Väinämöinen sanoo:

"Kuit olet sinä sukua, kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti? Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet, korjani pilastehiksi, rämäksi reen retukan!"

Joukahainen vastaa samalla mitalla:

"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi: kuit olet sinä sukua, kuta kurja joukkioa?"

Mutta miten kohtaus jatkuu? Sen saat selville, kun luet... :)

Varjojen raportti

Varjojen raportti, Philippe Claudel

Otava, 2009

Philippe Claudel, mies joka saa jopa minut helteisenä kesäpäivänä Helsingin keskustaan seisomaan, hikoilemaan ja kuuntelemaan. Kuuntelemaan kuinka hän lukee kirjan ensimmäisen kappaleen ranskaksi ja joku toinen suomeksi... Claudel vaikuttaa yleisön edessä yhtä eksyneeltä kuin onneton Brodeck kirjassaan... "Olen oppinut olemaan kyselemättä liikaa. Olen myös oppinut sulautumaan seinien ja maanteiden väriin. Ei se ole vaikeaa. Enhän minä edes näytä miltään."

Philippe Claudel kirjoittaa tyylikkään yksinkertaisesti. Jopa niin yksinkertaisesti, että ranskaksi lukiessani alan epäillä kykyjäni: ymmärrän kaiken aivan hyvin, mutten kuitenkaan pysy kärryillä. Takkuan kirjan kanssa kuukausi kaupalla, palautan välillä ja lainaan uudestaan, lopulta annan periksi ja siirryn suomenkieleen. Ja tajuan, ettei vika ole minussa vaan herra Claudelissa. Hän juoksuttaa kentälle hirvittävät määrät omituisen nimisiä omituisia ihmisiä, henkilöitä on liian paljon ja he ovat liian epämiellyttäviä. Minun mieleni toimii päinvastoin kuin tämä blogi, joka tallentaa itse itseään koko ajan. Minä tyhjennän mieleni saastasta ja inhotuksesta automaattisesti.

Sain kirjan kuitenkin luettua, sillä kaiken kurjuuden, epätoivon ja "pakahduttavien ihmiskohtaloiden" keskellä Claudel kirjoittaa kauniisti, suorastaan henkeä salpaavan hienovireisesti pienistä onnen hetkistä Brodeckin kurjassa elämässä. Tarina vie lukijan kevyesti kauniista rumaan, rumasta julmaan ja taas kauniiseen. Tunnelmat vaihtuvat silmänräpäyksessä.

Ja lopuksi, kuten yleensä hyvän kirjan luettuaan tulee tunne, ettei halua aloittaa mitään uutta tarinaa vähään aikaan, kaikista vaikeuksista huolimatta niin kävi nytkin. Olisi kertakaikkinen pyhäinhäväistys hypätä muunlaiseen maailmaan.

Tämä kirja tarvitsee siis tilaa ympärilleen. Sekä eteen että taakse. Nähtäväksi jää, milloin kykenen aloittamaan seuraavan romaanin.

Virkkauksen ilo

Virkkauksen ilo, Frida Pontén
WSOY, 2009


Herkullinen pieni kirja täynnä helppoja ja vauhdikkaita malleja monenikäisille käsityöläisille. Mukana on myös muutama neulemalli sekä sekatekniikalla veivattu tekele. Kirjan lopussa on helpot ohjeet perussilmukoista, jopa niin helpot, että minäkin opin tekemään monenlaisia pylväitä. Kaiken kaikkiaan niin onnistunut ja innostava käsityökirja, että oli aivan pakko ostaa omaksi, kun kirjaston kirja piti palauttaa varausjonoon.

Kertomus näkevistä

Saramago, Jose: Kertomus näkevistä

Tammi. 2004

Kuva: Tammen kuvapankki

Kannen tekijä: Taina Markko

Kertomus alkaa kunnallisvaaleista, joissa maan pääkaupungin vaalitulos on yllättävä. Yli seitsemänkymmentä prosenttia äänestäneistä oli äänestänyt tyhjää. Järkyttynyt hallitus järjestää uudet vaalit, ja tällä kertaa tyhjien äänten määrä on vain lisääntyy. Hallitus julistaa pääkaupunkiin poikkeustilan. Hallinnolliset elimet, palokuntaa lukuunottamatta siirtyvät toiseen paikkaan, ja armeija asetetaan piirittämään kaupunkia. Maan johto pitää televisiossa ja radiossa mitä mahtipontisempia puheita, ja maalailee kauhukuvia sekasorrosta, joka pääkaupunkiin eittämättä syntyy ilman järjestyksenvalvojia. Kuinka ollakkaan, elämä pääkaupungissa jatkuu normaalina, ja ihmiset tuntuvat olevan jopa onnellisempia kun poliitikoista on päästy eroon. Sitten maan presidentti saa kirjeen, jossa kerrotaan,että maata neljä vuotta aikasemmin vaivanneen valkosokeus epidemian (Kertomus sokeudesta) aikana, jolloin koko pääkaupungin väestö sokeutui usean viikon ajaksi, oli eräs henkilö joka ei sokeutunut. Hän saattaa siis olla syypää myös tähän tyhjää äänestämisen sokeuteen. Syyllisen kiinnisaamiseksi, lähehtään kaupunkiin kolmen poliisin erikoisjoukko, heistä vanhin ja kokenein nousee kirjan päähenkilöksi.

Paholaisen juoma

Allen, Stewart Lee: Paholaisen juoma. Matka kahvin historiaan.
Loisto 2006.


Abole, Berge, Sostga - yksi, kaksi, kolme kuppia, ja olemme ikuisesti ystäviä.
- Huijari Addis Abebasta

Paholaisen juoma on hauskasti kerrottu matkakertomus kahvin historiasta ja maailmanvalloituksesta. Allen kiertelee neljässä maanosassa, lähtien kahvin kotikonnuilta Afrikasta ja päätyen Aasian ja Euroopan kautta uuteen maailmaan. Samalla kun Allen kirjaimellisesti ottaen seuraa kahvinpapujen leviämisreittejä, purkautuu myös kahvin historia ja sen moninaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset vaikutukset. Unohtamatta kahviin liittyviä uskomuksia, merkityksiä sekä vaikutuksia ihmiseen.
Kirjan nimestäkin voi päätellä, että kahvinpapujen käyttö ja leviäminen eivät aina ole olleet yksiselitteisen myönteinen juttu. Jemenissä imaamit ihmettelivät, miksi moskeijat olivat tyhjiä, mutta kahvilat täysiä. Turkissa kahvin piti olla mustaa kuin helvetti ja makeaa kuin rakkaus. Etiopiassa kahvipannua pyydettiin suojelemaan pahalta. Kahvi on kuumentanut tunteita.
Kahvin historia hahmottuu värikkäiden sattumusten ja keskustelujen kautta. Kirjoittaja tapaa huikeita tyyppejä ja ryystää kahvia kaikenmaailman "kahviloissa". Mistä löytyy maailman paras kupponen, mistä onnettomin kuranssi?

Kuolema ja pingviini

Kurkov, Andrei: Kuolema ja pingviini

Otava. 2006

Kuolema ja pingviini on musta "komedia" nelikymppisestä Viktorista ja tämän ainoasta ystävästä, pingviini Misàsta. Viktor haaveilee kirjailija urasta, mutta homma ei ole ottanut ns. tuulta alleen. Kun Viktorille tarjotaan työtä suuren sanomalehden muistokirjoitusten laatijana, hän ottaa paremman puutteessa homman vastaan. Yksi asia kuitenkin ihmetyttää, ihmiset joiden muistokirjoituksia hän laatii, ovat yhä elossa. Kun nekrologien kohteet alkavat yksi toisensa jälkeen kuolla, Viktor kauhistuu.

Kirja on hellyyttävä tarina miehen ja pingviinin ystävyydestä, siinä on myös mustaa huumoria, yhteiskuntakritiikkiä ja jännitystä, on siinä vähän sitä rakkauttakin.

Koiria, rakkautta ja surua

Koiria, rakkautta ja surua, Yrsa Stenius
Tammi, 2009


(Kansikuva: Helena Kajander, Tammen kuvapankki)
Yrsa Steniuksen muistelmakirja Koiria, rakkautta ja surua sopii erityisesti niille, jotka pitävät koirista. Mutta sopii se muillekin. Stenius on nimittäin punonut koiratarinoihinsa mukaan oman sukunsa historiaa, joka on suomenruotsalaisen tiede- ja kulttuurieliitin historiaa. Hän kuvaa auvoisia kesiä suvun suurella kesähuvilalla Porvoon Emäsalossa. Kirjailijan varhaisiin kesiin kuuluivat Davidsnäsin huvilalle kerääntyneen lapsuudenperheen lisäksi liuta tätejä, setiä, serkkuja ja ystäviä sekä tietysti toisiaan seuraavat koirasukupolvet. Hän kuvaa elävästi ja humoristisesti lähipiirinsä aikuisia ja koiria ensin lapsen ja myöhemmin nuoren naisen ja aikuisen näkökulmasta.

Yrsa Stenius oli 11-vuotias, kun hän sai ensimmäisen mäyräkoiransa Rufan. Rufaa seurasivat Mira, Vilma, Ruska, Taiga ja Index, joista jokainen oli omanlaisensa persoona. Mäyräkoirat kulkivat kirjailijan rinnalla elämän myrskyissä ja tyvenessä. Myös silloin kun hän työskenteli uransa huipulla Tukholmassa Aftonbladetin päätoimittajana. Teksti on omaelämänkerrallista, harvinaisen rehellistä ja viisasta. Kirjailijan näkökulma ajan ilmiöihin ja omaan elämäänsä on analyyttinen ja oivaltava - ja vaikka hän käsittelee kipeitäkin elämänvaiheitaan, jää kirjasta positiivinen, lohdullinen "jälkimaku". Ihmisen ja koiran.. tai ihmisen ja eläimen suhteesta hän nostaa mielestäni jotain erityistä esiin, kuten tämä tekstinäyte, koirafilosofointi, jossa hän myös arvostelee kliseetä koira- ja kissaihmisten vastakkaisuudesta:

"Koirien ystävät pitävät yleensä myös kissoista, ainakin useimmat... ihminen ei tosiaankaan hanki koiraa harjoittaakseen sen kanssa tottelevaisuusäksiisiä... Koirassa kiehtoo sen monisyinen luonne. Se on kesy, vahvasti ihmisen leimaama ja ihmiseen leimaantunut, mutta se on myös eläin lajityypillisine vaistoineen ja tietoisuuksineen. Ne muodostavat oman maailmansa, joka ei ole meiltä ihnmisiltä suljettu muttei liioin meille täysin avoin. Yhteiselämä koiran kanssa, tämä erilaisten olemassaolon juurien läheisyys ja etäisyys, läheisyyden ja etäisyyden kietoutuminen toisiinsa, antaa ainakin minulle huimaavan aavistuksen elämän mittaamattomasta rikkaudesta ja kerrassaan käsittämättömästä ihmeestä."

Baarien nainen

Baarien nainen, Jupu
Sammakko, 2009

Kaunis vaaleanpunainen kansi houkuttelee tarttumaan tähän uuteen kotimaiseen blogijutuista koottuun sarjakuvaan. Mustavalkoiset yksinkertaiset kuvat on piirretty nopealla kädellä ja vaikuttavat aluksi vähän köykäisiltä, mutta kuten yleensä sarjakuvissa tapana: ihme tapahtuu, tarina vie ja samaistuminen lötköpötköpäähenkilöön alkaa. Kirjassa seikkaillaan tietenkin baareissa miehiä etsimässä, mutta kaikkein hurteimmat ja anarkisimmat vekkulit ovat omat sukulaiset, naispuoliset sellaiset. Miehet tuntuvat olevan niin viinaanmeneviä, ettei elämästä selviä muuten kuin villillä, alkukantaisella huumorilla.

Suomen ainoa sarjamurhaaja

Keskisarja, Teemu: Suomen ainoa sarjamurhaaja; Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus
Atena. 2008

12 ihmistä tappaneen Juhani "Kerpeikkari" Adaminpojan tarina on karua luettavaa. Kirja kertoo tositarinan nuoresta lukutaidottomasta kerjäläispojasta, josta varttui varas, vankikarkuri ja murhaaja. Juhani Adaminpojan tarinan kautta lukija saa myös kuvan 1800-luvun Suomesta, ja sen ajan oikeuskäytännöstä. Tappajan tuomio oli julma, mestauksen sijasta Juhani muurattiin kahlehdittuna Viaporin linnoitukseen, niin pieneen koloon, että hän ei pystynyt liikkumaan paria tuumaa enempää.

Osuma- ja harharetkiä

Peltonen, Juhani: Osuma- ja harharetkiä
WSOY 2005

Jo edesmenneen sanataiturin, ja urheilusankari ”Elmon” luojan Juhani Peltosen kirja Osuma- ja harharetkiä, on kokoelma 1974-1985 välisenä aikana Helsingin Sanomiin kirjoitettuja matkakuvauksia. Kirjailija matkaa slaavilaisten kirjailijoiden jalanjäljillä mm. Neuvostoliitossa, Puolassa, Italiassa, DDR:ssä ja suloisessa Länsi-Suomessamme eli Ruotsissa. Peltonen käy matkoillaan mm. Anton Tsehovin kotitilalla Melihovossa jonne kirjailija pääsee vasta melkoisten vaikeuksien kautta, kolmannella yrittämällä. Kirjassa on 24 matkakertomusta. Ne kannattaa lukea yksi kerrallaan, Peltosen taiturimaisesta suomenkielestä nauttien

Elämää aloittelijoille

Slawomir Mrozek: Elämää aloittelijoille
Bazar kustannus. 2006
Suom. Päivi Paloposki

Torakat muodostavat taidetta, ja menevät kehityksessä ihmisen ohi. Partiolainen hukkuu, koska pelastajat rupeavat tappelemaan. Mies menee umpisuolen poistoleikkaukseen ja herää naisena. Slawomir Mrozekin absurdeissa tarinoissa kaikki on mahdollista. Lukija saa nauraa vatsa kippurassa ja vedet silmissä. En suosittele tosikoille.

Oikukas kuolema

Oikukas kuolema, Jose Saramago
Tammi

Kansikuva tammen kuvapankki

Kannen tekijä Mänttäri Timo

Jose Saramagon Oikukas kuolema kertoo kuningaskunnasta, jossa eräänä uudenvuoden päivänä ihmiset lakkaavat kuolemasta. Kun ilmiö vain jatkuu, ja kuolemaa odottavien kansanjoukko kasvaa, alkavat eri tahot huolestua. Vanhainkodit täyttyvät, hautausurakoitsijoilta uhkaa mennä bisnes alta, ja entä sitten kirkko, ilman kuolemaa kun ei ole ylösnousemusta, ja ilman ylösnousemusta ei ole kirkkoa. Näin jatkuu viikosta ja kuukaudesta toiseen, ja lopulta kuolemaisillaan olevia ihmisiä ruvetaan salakuljettamaan rajan yli, jotta he pääsisivät rauhaan.
Sitten, eräänä päivänä ilmestyy kansallisen televisio-yhtiön johtajan pöydälle kirje. Se on itseltään kuolemalta, joka ilmoittaa lopettavansa tauon ja että seuravaan vuorokauden alkaessa asiat palautuvat ennalleen ja ihmiset alkavat jälleen kuolla. Tosin tästedes jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan..

En halua paljastaa kirjasta liikaa, joten jätän tän tähän.

Kirja on loistavaa satiiria ja pullollaan mustaa huumoria, eli kaikkea sitä mistä itse pidän. Saramagon on ollut minulle nimenä tuttu, mutta tämä on ensimmäinen kirja jonka olen häneltä lukenut, mutta ei taatusti viimeinen.

Hihka

Eli ensimmäinen vinkki tuleekin jo tässä:

Hihka, Kati Launiainen
Sammakko, 2009

"Autot ne käy bensalla
minä olen tuulella käyvä"

Pieni hauska sarjakuviin luetteloitu osittain omaeläkerrallinen ajatelmakuvakirja. Ihanaiset pitkäkorvaiset hahmot ovat seikkailleet e-korteissa aiemmin, nyt niistä on kasattu hieno otos kirjaan. Hyvä lahjakirjaidea kesäisille runotytöille.
Kirjailija asuu nykyään Espoossa: Jes! Ja on syntynyt Joensuussa: Vielä suurempi Jesss!

"Ennen lensin tuulen mukana
nyt toimin tuulensuojana"

Tervetuloa kirjoittamaan!

Hei kaikki hienot ihmiset!

Tämä on Sellon ja Leppävaaran alueen kirjastojen yhteinen kirjallisuusblogi.
Täällä on tarkoitus kirjoitella suunsa ja sielunsa puhtaaksi. Kirjat voivat olla uutta tahi vanhaa tuotantoa, pääasia, että ne herättävät ajatuksia ja tunteita. Kommentoida saa vapaasti.

Sana on vapaa!