Sellon kirjaston uutuushyllystä tarttui matkaani Pienoiskalevala (WSOY 2009).
Huomiotani kiinnitti ensiksi kirjan moderni ulkoasu. Kirja on pokkarikokoinen, ja teksti on ladottu romaanimaisesti peräkkäin, ei siis runomaisesti allekkain. Nykykieleen kuulumattomat sanat on tässä laitoksessa varustettu selityksin, ja sivujen ilmettä terästää virtaviivainen, tummanpuhuva, etten sanoisi goottihenkinen grafiikka.
Sitten luin takakannesta, että Kalevalasta ovat saaneet inspiraationsa niin J.R.R. Tolkien Taruun sormusten herrasta kuin myös Amorphis-yhtye metallimusiikkiinsa. Esipuheen kirjaan onkin kirjoittanut Amorphis-yhtyeen kitaristi Esa Holopainen.
Alkaessani lukea yllätyin positiivisesti siitä, että Kalevalassa on niinkin paljon huumoria ja jännitystä. Sen humoristinen kieli ja eloisasti kuvaileva kerronta pistää välillä väkisinkin naurattamaan. Hetken päästä tekee mieli ruveta itsekin puhumaan kalevalaisittain, eli niin että sama asia sanotaan aina kahdesti peräkkäin, mutta eri sanoin ilmaistuna.
Kalevalassa on myös juoni, ja sitä voi lukea kuin jännityskertomusta. Jännittävä on esimerkiksi nuoren Joukahaisen ja vanhan Väinämöisen kohtaaminen heti tarinan alkupuolella. Kohtaus alkaa, kun Joukahainen ajaa päin Väinämöisen vaunuja tiellä, ja Väinämöinen sanoo:
"Kuit olet sinä sukua, kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti? Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet, korjani pilastehiksi, rämäksi reen retukan!"
Joukahainen vastaa samalla mitalla:
"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi: kuit olet sinä sukua, kuta kurja joukkioa?"
Mutta miten kohtaus jatkuu? Sen saat selville, kun luet... :)
Huomiotani kiinnitti ensiksi kirjan moderni ulkoasu. Kirja on pokkarikokoinen, ja teksti on ladottu romaanimaisesti peräkkäin, ei siis runomaisesti allekkain. Nykykieleen kuulumattomat sanat on tässä laitoksessa varustettu selityksin, ja sivujen ilmettä terästää virtaviivainen, tummanpuhuva, etten sanoisi goottihenkinen grafiikka.
Sitten luin takakannesta, että Kalevalasta ovat saaneet inspiraationsa niin J.R.R. Tolkien Taruun sormusten herrasta kuin myös Amorphis-yhtye metallimusiikkiinsa. Esipuheen kirjaan onkin kirjoittanut Amorphis-yhtyeen kitaristi Esa Holopainen.
Alkaessani lukea yllätyin positiivisesti siitä, että Kalevalassa on niinkin paljon huumoria ja jännitystä. Sen humoristinen kieli ja eloisasti kuvaileva kerronta pistää välillä väkisinkin naurattamaan. Hetken päästä tekee mieli ruveta itsekin puhumaan kalevalaisittain, eli niin että sama asia sanotaan aina kahdesti peräkkäin, mutta eri sanoin ilmaistuna.
Kalevalassa on myös juoni, ja sitä voi lukea kuin jännityskertomusta. Jännittävä on esimerkiksi nuoren Joukahaisen ja vanhan Väinämöisen kohtaaminen heti tarinan alkupuolella. Kohtaus alkaa, kun Joukahainen ajaa päin Väinämöisen vaunuja tiellä, ja Väinämöinen sanoo:
"Kuit olet sinä sukua, kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti? Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet, korjani pilastehiksi, rämäksi reen retukan!"
Joukahainen vastaa samalla mitalla:
"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi: kuit olet sinä sukua, kuta kurja joukkioa?"
Mutta miten kohtaus jatkuu? Sen saat selville, kun luet... :)
Tekstit
1 kommentti:
Itseäni häiritsee hieman Kalevalassa se, kuinka Lönnrot, yrittäessään saada hieman irrallisista kansanrunoista yhtenäisempää kertomusta, saattoi itse sepittämissään runoissa tuoda kertomukseen ja henkilöhahmoihin piirteitä, joita alkuperäisistä kansanrunoista ei ehkä löydy. Tällainen Lönnrotin sepittämä osa Kalevalaa taisi olla esim. kuuluisa Aino-kertomus, jossa Väinämöisestä annetaan kuva hieman perverssinä nuorten naisten perässä juoksevana vanhana ukkona. Sinänsä ihan mielenkiintoinen kertomus sekin, mutta se ei ehkä oikein kuitenkaan istu yhteen muualla kansanrunoissa annettuun kuvaan Väinämöisestä.
Kalevala on siis yhtä paljon Lönnrotin kirjoittama fiktiivinen runoteos kuin suomalaisten kansanrunojen kokoelma, mutta noita kahta voi olla vaikea erotella toisistaan vain Kalevalaa lukemalla.
Lähetä kommentti