Europe's lost civilization

Peter Marshall: Europe's lost civilization : exploring the mysteries of the megaliths (Headline, 2004)

Peter Marshallin englanninkielinen kirja on kiehtova virtuaalimatka Stonehengen, Newgrangen ja muiden Länsi-Euroopan esihistoriallisten kivirakennelmien kulttuuriin. Teoksen kehyksenä toimii tekijän purjehdus Länsi-Euroopan ja itäisen Välimeren megaliiteistaan tunnettujen rannikkoalueiden halki pohjoisesta etelään. Mm. oppihistoriaa yliopistoissa opettaneen Marshallin ajatukset liikkuvat laajalla alueella arkeologiasta kulttuuri- ja uskontohistoriaan ja filosofiaan.

Merkittävää varhaista megaliittikulttuuria esiintyi erityisesti Länsi-Euroopassa Atlantin rannikoilla n. 5000-2500 eaa. Kuuluisimmat megaliittialueiden monumentit kuten Stonehenge tunnetaan maailmanlaajuisesti, mutta niiden rakentajista ja heidän kulttuuristaan tiedetään edelleen melko vähän. Marshall pyrkii paikkaamaan aukkoa yhdistelemällä arkeologian uusinta tutkimustietoa mm. uskontohistoriallisiin ja muihin teorioihin.

Kivikauteen yhdistyvät helposti mielikuvat nuijaa heiluttavista primitiivisistä villimiehistä, joilla ei ollut alkeellisintakaan käsitystä sivistyksestä. Marshall on kuitenkin eri mieltä megaliittikulttuurin primitiivisyydestä. Monet megaliittirakennelmat näyttäisivät olevan suunniteltu tarkkojen astronomisten laskelmien mukaisesti. Marshallin mielestä läntisen Euroopan megaliittikulttuuria voitaisiin pitää jopa Euroopan kadonneena muinaisena "kulta-aikana"; se oli hänen mukaansa rauhanomainen, ekologinen, tasa-arvoinen ja korkealle kehittynyt sivilisaatio, jossa myös ylläpidettiin yhteyksiä laajalle alueelle erityisesti vesiteitse. Rauhanomaisuudesta voi kertoa se, että arkeologit ovat löytäneet vain vähän megaliittikulttuurin aikaisia aseita ja muita jälkiä sotilaallisesta varustautumisesta. Tämä saattoi myös olla syynä kulttuurin syrjäytymiseen uusien valloittajien tieltä.

Ajoittain kirjan ajatukset voivat kohota hieman mystisiinkin sfääreihin sivutessaan megaliittirakennelmien mahdollisia yhteyksiä ns. ley-linjoihin tai fengshui-tyyppisiin näennäistieteellisiin näkemyksiin maan energiavirtauksista. Toisaalta kirja pyrkii ja ehkä onnistuu noidenkin pohdintojensa kautta tavoittamaan jotain megaliittikauden ihmisten maailmankatsomuksesta, joka on voinut ohjata heidän suurisuuntaisten kivirakennelmiensa suunnittelua. Joskus tekijä saattanee vapaasti rönsyilevissä pohdinnoissaan löytää megaliittikulttuurista myös hieman liikaa omia yhteiskunnallisia ihanteitaan? Mutta Marshall pyrkii kuitenkin perustelemaan näkemyksensä ja teoriansa arkeologisella ja muulla tutkimustiedolla, mistä laajasta asiantuntemuksestaan teos on myös saanut tunnustusta.

Kay Scarpettan Joulu

Patricia Cornwell: Valokeilassa. Kay Scarpettan tutkimuksia.
(Otava, 2010)

Tämä kirja tarttui matkaani, koska siinä puhuttiin joulun ajasta ja en ollut muutamaan kirjaan lukenut Scarpettan tutkimuksia.

Kirjassa on kaksi isoa juttua, jotka jossain kirjan puolivälin jälkeen alkavat risteytyä pahasti ja lopulta taitaa olla vain yksi iso vanhoihin tapauksiin liittyvä massiivikeissi.
Jälleen on kuolinsyyntutkija vaarassa, jälleen on aviomies salassapitovelvollisuuden alainen ja jälleen on sisarentytär liikkeellä helikopterinsa ja paikantimiensa kanssa. Marino on myös mukana!

Koska en ollut vähään aikaan lukenut tätä sarjaa, oli minun alussa vaikeata seurata tarinan kulkua, koska kirjailija ei paljon aiempia tapahtumia ja taustoja kirjan alussa selittele.
Olen huomannut, että ehkä sen vuoksi monesti pidän brittikirjailijoiden jännäreistä, koska niissä kirjailija ottaa lukijan mahdollisen ensikertalaisuuden huomioon. Niissä kirjoissa kerrotaan oleellinen menneisyydestä taitavasti kirjasta toiseen varioiden. Cornwell kirjoittaa menneistä tapahtumista juonen edetessä hyvin hajanaisesti vaikka ne ollisivat oleellisia tarinan ymmärtämisen kannalta.
Ihmissuden sentään muistin ja tunnistin "niistä vanhoista kirjoista".

Kirja on hyvä. Se on varma must Scarpetta-faneille ja  myös ruokafaneille. Oli kidutusta lukea keskiyöllä ihanasta salaatista jonka Kay kädenkäänteessä valmistaa katsottuaan "tyhjään " jääkaappiin.

Se kohta minkä luin kaksi kertaa oli kirjan loppukohtaus.  Tämän kirjan lopun yhteisöllisyys - jouluilta sai minut  lukijana herkistymään.

luki: Raisa/kaunotiimi

Kasvoton tuomio

Holt, Anne: Kasvoton tuomio (Gummerus, 2010)

Inger Johanne Vik-dekkari.

On luminen norhjalainen talvi joulukuussa 2008. Ingvar Stubo joka on Inger Johannen kanssa naimisissa saa hälytyksen Oslosta Bergeniin. Jouluaattoyö on ottanut hengen naispiispalta.

Kaikkien kommervenkkien jälkeen erilaiset palapelin palaset loksahtavat paikoilleen.....

Miksi en pitänyt tästä jännäristä niin paljoa että olisin saanut sen luettua loppuun? Tällä kertaa myös Kristianen, Ingerin 13-vuotiaan tytön elämä, jotenkin ahdisti minua.....

Kertokaa te muut lukijat, mikä tässä kirjassa teitä viehätti?

Neljä ruumista, yksi epäilty, ei johtolankaa

James, Peter: kuoleman kanssa ei kujeilla
(Minerva Crime 2010)

Rikoskomisario Roy Grace tekee suomenkielisen ensiesiintymisensä tässä teoksessa. Tämä on dekakrisarjan ensimmäinen osa.

Olen ollut viimeaikoina hieman kranttu lukija. Olen aloittanut useita kirjoja, mutta tuolla makaavat puoliksi luettuina yöpöydälläni ja sängyn vieressä lattialla.

Tämän kirjan luin viikonloppuna kannesta kanteen. Olenko siis minä ryhdistäytynyt vai oliko kirjan juoni niin kiinnostava ja kouluttava. Veikkaisin jälkimmäistä. Kun tarinasta oli vain sata viimeistä sivua jäljellä tuli juoneen vieläkin sellainen käänne että pakko oli unohtaa paljonko kello yöllä oli ja lukea jännäri loppuun.

Kirja kertoo pieleen?  menneestä polttaripilasta, onnettomasta? morsiammesta, myötätuntoisesta? bestmanista. Se kertoo rahasta, Australiasta, Canadasta ja Cayman-saarista.

Mietittäväksi : Selviääkö sulhanen? Miksi Davey kuoli?

lukijana: Raisa/Kaunotiimi

Jos jokainen on uhri, kuka on syyllinen?

Kristina Ohlsson: Nukketalo, WS Bookwell 2010

Bestseller-hyllystä löytyi tämä dekkari, jonka kansi vaikutti erilaiselta ja  mielenkiintoiselta.
Nimi Nukketalo toi mieleen  Nukkekodin, tuon Ibsenin näytelmän. Yhtymäkohtia ei liene lainkaan.
Tai oikeastaan en osaa sanoa tästä mitään, kun en ole vielä tätä dekkaria lukenut.

Kirjailija on politiikantutkija ja työskentelee turvallisuuspoliittisena analyytikkona Ruotsin poliisihallituksessa. Tämä on hänen ensimmäinen teoksensa.

Ruotsalaiset dekkarit ovat hyvin yhteiskunnallisia ja kantaa ottaviakin. Millainenkohan tämä on? Ainekset hyvään tarinaan ainakin löytyvät:

• On junassa katoava tyttö, jolta jää vain pienet liilat kengät junaan.
• Sitten on mies maineikas komisario Alex R.
•  Sitten mukaan tulee rikostutkija , nainen Fredrika
• Heillä on  epäilys siitä, että kyseessä on huoltajuusriita.

Vaan miten asian laita oikeasti on?
No minähän arvaan, koska kyseessä on dekkari.

• Tytön katoamiseen liittyy rikos?

Kaunotiimi/Raisa

Kirkkaan selkeää

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää, Tammi, 2010

Tämä kirja tarttui tänään käteeni Bestseller-hyllystä. Siinä se oli ihan kaikkien dekkareiden ja muutaman tietokirjan (mm. Loirin ei auktorisoidun elämäkerran) vieressä.

Yläosa kannesta valkoinen ja siinä tuo kuumailmapallo. Houkutteleva. Mielenkiintoinen!
Olen aina pitänyt Maarit Verrosen kerrontatavasta.
Selailin tätä uutuutta ja päätin lainata teoksen.
En siis ole vielä lukenut siitä kuin muutaman sivun alusta ja sitten takakannen puffitekstin.

Ihan ensimmäisellä sivulla on mielenkiintoinen sana: Piilokoordinaattori.

Mitä tekemistä tällaisella piilokoordinaattorilla on tarinassa?

Takakannen mukaan kirja kertoo ajasta, jolloin Eurooppa on autioitumassa ja jossa ei tarvita enää fyysistä kohtaamista, riittää kun heilauttaa virtuaalihanskaa. Kirjan päähenkilöinä velkaantunut Tiksu P ja orja nimeltä Jani. Vaelluksensa aikana he kohtaavat ihmisiä, jotka ovat siruttomia, mutta säilyvät siitä huolimatta hengissä.

Miksi tätä ei ole merkattu scifiksi?
Minkälaiset kirjat ja keiden kirjailijoiden teoksia merkataan kirjastossa scifiksi?

Ehkä vastaukset löytyvät kun luen tämän kirjan.

Kaunotiimi/Raisa

Pietolan tytöt ja Jukolan pojat

Radiossa luetaan Heikki Meriläisen muistelmia. Kovaa tekstiä kovasta elämästä. Se vastaa ihan hänen kirjaansa Pietolan tytöt. Kiinnostuin tästä kirjasta, kun luin kirjallisuudentutkija Pertti Lassilan huomion, että Pietolan työt on Kiven Seitsemän veljeksen pikku siskoksi kirjoitettu ja että kukaan ajan lukijoista tai tutkijoista ei huomannut sukulaisuutta. Meriläinen kirjoitti tarkoituksella Seitsemän veljestä päässään. Lukiessani Pietolaa ihmettelin, miten sukulaisuutta ei huomattu. Ensi sivulta alkaen se paistaa silmään. Alkukappale seuraa Jukolan alkuakappaletta ”Jukolan talo eteläisessä Hämeessä seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä ” jne. Lauseiden kulku ja rytmi on sama. Pietolassa on yhdeksän tytärtä, joissa kaksi kaksospareja, Jukolassa seitsemän poikaa, joissa yksi kaksospari. Orvoksi jäävät lapset joutuvat pitämään taloa – Jukolan pojat tosin laistavat metsään. Jukolassa Impivaaran tupa palaa, Pietolassa talo. Meriläinenkin käyttää näytelmän tapaan repliikkejä, puhujan nimi, repliikki, puhujan nimi repliikki.
Pietolan tyttöjen isä on hartaasti kaivannut poikaa. Äiti vakuuttaa, että kyllä tytöt siinä työt tekevät kuin pojatkin. Hoitavat talon ja käyvät metsällä. Niin Pietolan sisaret tekevätkin. Isä kuitenkin vetää onnettomuuden perheeseen, kun hän ottaa uuden vaimon, koska tällä on poika, johon Pietola kiinnittää toiveensa. Hyvä ei seuraa, kun Pietola testamenttaa talon pojalle ja jättää tytöt ilman. Nämä kuitenkin työllään pitävät talon pystyssä. Kirjassa taito ja sisu on naisilla. Meriläisen naiset ovat vahvoja, miehet heikkoja. Körttiläisyys kutoutuu elämään mukaan. Kukin lukee omalla tavallaan ja tulkitsee itse. Onnettomuus seuraa onnettomuutta, mutta sisarusten päät kestävät. Ankea kova elämä koettelee, kuten Heikki Meriläistäkin, mutta valoa riittää. Kirjan lopussa sisarukset kokoontuvat muistelemaan mennyttä suvella, kun taas Jukolan veljekset kerääntyvät joulunviettoon. Pietolan tyttöjen viimeinen lause: ”Kaikki asettuivat tyyneen: kädet helmoissa istuivat ja kuuntelivat Aunon lukua. Kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys ja herttaisesti paistoi puolipäivän aurinko”. Rauhalliseen ”tuhannen kultaisen auringon kiertoessa” –tunnelmaan päättyy Seitsemän veljestäkin.
Kukin lukija miettiköön itse Meriläisen ajattelun ja Kiven ajattelun ero. Sitä on.

Heikki Meriläinen: Pietolan tytöt, WSOY 1892 (Ei ole saatavissa HelMet-kirjastoissa)

Kerttuli