Jane Stanton Hitchcock: Kohtalokas ystävyys. Tammi 2010


Jännityskirjallisuuteen luokiteltu Kohtalokas ystävyys on jännityksen lisäksi ehtaa chicklittiä, tosin hitusen yli-ikäistä sellaista. Chicklit on suhteellisen uusi kirjallisuuden laji, jonka tunnetuimmat edustajat ovat Helen Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja, Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan ja Candace Bushnellin Sinkkuelämää. Hyvää suomennusta chicklitille ei ole keksitty. Chick tarkoittaa nuorta naista ja lit on lyhenne kirjallisuudesta (literature). Itse olen käyttänyt sanaa sinkkukirjat, koska tässä kirjallisuuden lajissa suurin osa päähenkilöistä on naimattomia.

Tämän kirjan päähenkilö Reven Lynch on mitä tyypillisin sinkkukirjallisuuden esimerkki. Hän on naimaton ja viattomuudessaan koominen hahmo. Reven Lynch on 43-vuotias antiikkikauppias, jolla on 23-vuotiaan sielunelämä ja 3-vuotiaan viattomuus. Hänellä on hyvä sydän, mutta utelias mielenlaatu, ja hän rakastaa huonoa huumoria. Nämä ominaisuudet sekä saattavat hänet hankaluuksiin, että pelastavat hänet.

Reven Lynch liikkuu Washingtonin seurapiirielämän laitamilla ja niin liikkuu myös sarjamurhaaja. Outo, mutta charmantti etsivä Gunner värvää hänet tietolähteekseen, paitsi ettei Reveniä paljoa tarvitse värvätä. Epäilyksen varjo lankeaa monen hänen läheisensä niskaan, kuten hänen parhaan ystävänsä ja Revenin niljakkaan poikaystävän päälle. Tiedoista ja Revenistä on myös kiinnostunut kuivakka senaattori, jonka luonteen ansioita ei silmä paljasta.

Ilokseni loppuratkaisu tuotti yllätyksiä ja kauhein visioni ei toteutunut. Joka tapauksessa kirja ei ole missään nimessä puhtaasti jännitystä, vaan kertoi enemmänkin ystävyydestä ja Washingtonin seurapiirien pinnallisesta elämästä. Voin suositella kaikille chicklitin eli sinkkukirjallisuuden ystäville.

Mohsin Hamid:Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Tammi. 2007

Joskus 2000-luvun puolenvälin tienoilla Lahoressa Pakistanissa nuori paikallinen mies ryhtyy juttusille epäluuloisen amerikkalaisturistin kanssa. Pakistanilainen, Changez nimeltään, on hyvin avoin ja puhelias ja alkaa pitää monologiaan. Amerikkalainen on sen sijaan vaitelias. Hänestä emme saa tietää paljoakaan. Kuva amerikkalaisesta hahmottuu ainoastaan Changezin tulkintojen perusteella, joten lukijan on itse luotava oma käsityksensä amerikkalaisen vaikuttimista.

"Kun istutte tuolla tavalla, käsi viereisen tuolin selkämyksellä, takkinne ohueen kankaaseen nousee rintalastan suuntainen kohouma täsmälleen siihen, missä meidän maamme - ja oletettavasti kaikkien maiden - salaiset agentit usein pitävät käsiaseen kainalokoteloa. Ei, ei, älkää suinkaan minun vuokseni asentoa muuttako! Tarkoituksena ei ole edes vihjata että te olisitte varustautunut aseella, olen varma että teidän tapauksessanne kyse on matkalompakosta, johon varovaiset matkalaiset kätkevät tarvikkeensa varkailta. "

Changez kertoo kuinka hän pääsi harvojen valittujen joukosta Princetoniin ja vielä harvemmasta joukosta haluttuun amerikkalaiseen konsulttifirmaan. Haastattelussa hän omaksi ihmetyksekseen hurmasi haastattelijana toimineen korkean pomon. Mutta mistä tämä piinkova bisnespeto hurmaantui? Tämä taas jää lukijan pääteltäväksi moninaisten vihjeiden perusteella.

”Teit todella ikävän tempun”, hän sanoi. ”Tiedän”, vastasin. ”Olen pahoillani.” ”Minä en kannata myötätuntoa työpaikalla”, hän jatkoi. ”Enkä siis miettinyt pitäisikö sinulle antaa kenkää. Itse asiassa toivon että olisin tehnyt sen kuukausi sitten, jotta olisimme säästyneet kaikelta mitä Valparaisossa meille teit. Mutta”, hän sanoi ja oli hetken hiljaa, ”voin sanoa tämän. Pidän sinusta. Näen että sinulla on kriisi. Jos haluat joskus helpottaa paineita ja jutella jonkun kanssa, soita niin tarjoan kaljan.” Kurkkua kuristi enkä kyennyt vastaamaan. Nyökkään hitaasti, ele oli kuin kumarrus.

Mutta mikä oli Changezin kriisin syy? Ensinnäkin kolmiodraama. Toiseksi kansallinen identiteetti. Kolmiodraaman osapuolina Changezin lisäksi olivat kaunis, älykäs ja melankolinen Erica sekä hänen kuollut poikaystävänsä. Kuolleen kanssa on mahdoton kilpailla, vai onko? Kansallinen identiteettikriisi taas alkaa itää ”11.9.” jälkeen. Kaksoistornien mukana romahtaa Changezin kiinnostus länsimaiseen uraan ja alkaa mutkainen paluu omille juurille Pakistaniin.

Changez muistuttaa kirjallisena hahmona kovasti Dostojevskin Idioottia, ruhtinas Myskiniä. Kummatkin ovat hyväsydämisiä ihmisiä ja omalla tavallaan viisaita ihmisiä, mutta he eivät koskaan opi tajuamaan valtavirtaihmisten vähemmän jaloja pyrkimyksiä, eivätkä ymmärtämään kirjoittamattomia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä. Kyyniset ihmiset eivät taas voi uskoa vilpittömään sydämeen, vaan helposti epäilevät sitä tai tulkitsevat väärin. Ruhtinas Myskinin loppu on karvas, mutta on Changezin loppu yhtä lohduton? Sen voi saada vain selville lukemalla kirjan vai saako sen sittenkään?

Carl von Linné: Lapinmatka 1732

Lapinmatka 1732 Karisto. 1993

Carl Linnaeus eli Linné lähetti professoriksi ehdittyään nuoria miehiä, ”apostoleitaan”, ympäri maailmaa tieteen ja talouden nimissä ja tuomaan mainetta Ruotsille. Moni kuoli tehtävää suorittaessaan. Ajattelin heistä lukiessani, että julmaa oli lähettää heidät surman suuhun. Nyt kun luin Lapinmatkan, ymmärsin, että Linné oli pannut itsensä alttiiksi omassa nuoruudessaa. Hänen matkansa Lappiin 25-vuotiaana oli kuolemanvaarallinen retki.

Nuori mies ratsasti Upsalasta Pohjanlahden ympäri ja nousi välillä Ruotsin Lapin suuria jokia ylös. Paluu kulki Suomen rannikkoa Torniosta Turkuun. Lapissa hän joutui kauheisiin säihin, ruokaa ei ollut, tulviva syvä joki piti ylittää näin: ”Meidän täytyi panna uoman poikki riuku ja sitä myöten veden alla kulkea mitä suurimmassa hengenvaarassa”. Joka on nähnyt Ruotsin Lapin isojen jokien tulvivan, tietää, mitä Linné koki. ”Lopulta olin hirveän nälkiintynyt, oltuani neljättä päivää ilman leipää ja juomaa”., hän kirjoittaa. No, hyviä aikoja matkalla tuli paljon, ja matkamies teki havaintoja kasveista, eläimistä, lappalaisten elämästä, luonnonvaroista Kuninkaalliselta Tiedeseuralta saadun tehtävän mukaisesti. Nykyihmisen yllättää, miten vähän tietoa 1700-luvulla ihmisillä oli Lapista ja saamelaisista. Etäisyys etelästä pohjoiseen oli silloin lähes ylittämätön. Lappi oli oma pohjoinen seutunsa, joka ei itse asiassa kuulunut Ruotsiin. Käsitykset sairauksista ja hoidosta tiesin ennestään niin vaarallisiksi kuin ne kirjassa osoittautuvat. Linné sanoo pikkutytön silmäsairauden johtuvan siitä, että äiti on raskauden aikana katsellut kuolevaa anoppiaan.

Kasvit kiinnostavat kulkijaa eniten, ja kasveista innostunut lukija tapaa tuttuja kasveja ja saa katsoa niitä 1700-luvun tutkijan silmin.

En tiedä, miten paljon hyötyä Tiedeseuralle oli Linnén havainnoista, esim. tämmöisistä: ”Miehet täällä enimmäkseen keittävät ruoan, naiset valmistavat vain juuston ja maitoruoat, mutta miehet kalan ja liharuoan; ja jos emäntä ei ole kotona, myös maitoruoat ja juuston”. Ehkä tärkeintä oli kerätä perustietoa joka asiasta.

Linné on oikea kirjailija. Tekstissä on vauhtia ja todentuntua, arkipäivää ja hengenvaaraa. Jokapäiväisen elämän kertomiseen lomittuu syvällisyys. Linnén ajan ihmismielessä Jumala oli elävä, myös matalassa arjessa, ja sekoitus kiehtoo nykyihmistä, jonka arki on pelkästään maallinen. Kirja päättyy, kai ajan tavankin mukaa, kauniisti: Kaikkivaltiaalle olkoon kiitos, ylistys ja kunnia iankaikkisesti”.

Kerttuli

Muistojenkerääjä - välipäivien jännäri

Meg Gardiner: Muistojenkerääjä, Otava 2010

Stephen Kingin mukaan tässä on trillerien seuraava superstara.

Tämä on toinen Gardinerin kirja, jonka luin. Ensimmäisestä kirjasta Pahuuden piiri en muista paljoakaan - en oikeastaan mitään, mutta eihän se kirjaa pahenna. Ensimmäisessä kirjassa esiteltiin kirjan sankaritar Jo Beckett ja tässä kirjassa jatketaan hänen rikospsykiatrian tapaustensa parissa.

Kirja oli tarinaltaan riittävän mielenkiintoinen pitääkseen minut otteessaan yli yön. Olin aika ähky, kun kirja vihdoin loppui ja onnekseni kirjan loppu oli arvaamaton.

Miltä sinusta tuntuisi olla henkilö, jonka päässä uudet muistot ja ajatukset pysyisivät vain 5 minuuttia?
Vanhat lapsuus- ja nuoruusmuistot ennen onnettomuutta olisivat kuitenkin mielessäsi iäti.
Miten ratkaisisit ongelman?

lukijana: Raisa/kaunotiimi

Europe's lost civilization

Peter Marshall: Europe's lost civilization : exploring the mysteries of the megaliths (Headline, 2004)

Peter Marshallin englanninkielinen kirja on kiehtova virtuaalimatka Stonehengen, Newgrangen ja muiden Länsi-Euroopan esihistoriallisten kivirakennelmien kulttuuriin. Teoksen kehyksenä toimii tekijän purjehdus Länsi-Euroopan ja itäisen Välimeren megaliiteistaan tunnettujen rannikkoalueiden halki pohjoisesta etelään. Mm. oppihistoriaa yliopistoissa opettaneen Marshallin ajatukset liikkuvat laajalla alueella arkeologiasta kulttuuri- ja uskontohistoriaan ja filosofiaan.

Merkittävää varhaista megaliittikulttuuria esiintyi erityisesti Länsi-Euroopassa Atlantin rannikoilla n. 5000-2500 eaa. Kuuluisimmat megaliittialueiden monumentit kuten Stonehenge tunnetaan maailmanlaajuisesti, mutta niiden rakentajista ja heidän kulttuuristaan tiedetään edelleen melko vähän. Marshall pyrkii paikkaamaan aukkoa yhdistelemällä arkeologian uusinta tutkimustietoa mm. uskontohistoriallisiin ja muihin teorioihin.

Kivikauteen yhdistyvät helposti mielikuvat nuijaa heiluttavista primitiivisistä villimiehistä, joilla ei ollut alkeellisintakaan käsitystä sivistyksestä. Marshall on kuitenkin eri mieltä megaliittikulttuurin primitiivisyydestä. Monet megaliittirakennelmat näyttäisivät olevan suunniteltu tarkkojen astronomisten laskelmien mukaisesti. Marshallin mielestä läntisen Euroopan megaliittikulttuuria voitaisiin pitää jopa Euroopan kadonneena muinaisena "kulta-aikana"; se oli hänen mukaansa rauhanomainen, ekologinen, tasa-arvoinen ja korkealle kehittynyt sivilisaatio, jossa myös ylläpidettiin yhteyksiä laajalle alueelle erityisesti vesiteitse. Rauhanomaisuudesta voi kertoa se, että arkeologit ovat löytäneet vain vähän megaliittikulttuurin aikaisia aseita ja muita jälkiä sotilaallisesta varustautumisesta. Tämä saattoi myös olla syynä kulttuurin syrjäytymiseen uusien valloittajien tieltä.

Ajoittain kirjan ajatukset voivat kohota hieman mystisiinkin sfääreihin sivutessaan megaliittirakennelmien mahdollisia yhteyksiä ns. ley-linjoihin tai fengshui-tyyppisiin näennäistieteellisiin näkemyksiin maan energiavirtauksista. Toisaalta kirja pyrkii ja ehkä onnistuu noidenkin pohdintojensa kautta tavoittamaan jotain megaliittikauden ihmisten maailmankatsomuksesta, joka on voinut ohjata heidän suurisuuntaisten kivirakennelmiensa suunnittelua. Joskus tekijä saattanee vapaasti rönsyilevissä pohdinnoissaan löytää megaliittikulttuurista myös hieman liikaa omia yhteiskunnallisia ihanteitaan? Mutta Marshall pyrkii kuitenkin perustelemaan näkemyksensä ja teoriansa arkeologisella ja muulla tutkimustiedolla, mistä laajasta asiantuntemuksestaan teos on myös saanut tunnustusta.

Kay Scarpettan Joulu

Patricia Cornwell: Valokeilassa. Kay Scarpettan tutkimuksia.
(Otava, 2010)

Tämä kirja tarttui matkaani, koska siinä puhuttiin joulun ajasta ja en ollut muutamaan kirjaan lukenut Scarpettan tutkimuksia.

Kirjassa on kaksi isoa juttua, jotka jossain kirjan puolivälin jälkeen alkavat risteytyä pahasti ja lopulta taitaa olla vain yksi iso vanhoihin tapauksiin liittyvä massiivikeissi.
Jälleen on kuolinsyyntutkija vaarassa, jälleen on aviomies salassapitovelvollisuuden alainen ja jälleen on sisarentytär liikkeellä helikopterinsa ja paikantimiensa kanssa. Marino on myös mukana!

Koska en ollut vähään aikaan lukenut tätä sarjaa, oli minun alussa vaikeata seurata tarinan kulkua, koska kirjailija ei paljon aiempia tapahtumia ja taustoja kirjan alussa selittele.
Olen huomannut, että ehkä sen vuoksi monesti pidän brittikirjailijoiden jännäreistä, koska niissä kirjailija ottaa lukijan mahdollisen ensikertalaisuuden huomioon. Niissä kirjoissa kerrotaan oleellinen menneisyydestä taitavasti kirjasta toiseen varioiden. Cornwell kirjoittaa menneistä tapahtumista juonen edetessä hyvin hajanaisesti vaikka ne ollisivat oleellisia tarinan ymmärtämisen kannalta.
Ihmissuden sentään muistin ja tunnistin "niistä vanhoista kirjoista".

Kirja on hyvä. Se on varma must Scarpetta-faneille ja  myös ruokafaneille. Oli kidutusta lukea keskiyöllä ihanasta salaatista jonka Kay kädenkäänteessä valmistaa katsottuaan "tyhjään " jääkaappiin.

Se kohta minkä luin kaksi kertaa oli kirjan loppukohtaus.  Tämän kirjan lopun yhteisöllisyys - jouluilta sai minut  lukijana herkistymään.

luki: Raisa/kaunotiimi

Kasvoton tuomio

Holt, Anne: Kasvoton tuomio (Gummerus, 2010)

Inger Johanne Vik-dekkari.

On luminen norhjalainen talvi joulukuussa 2008. Ingvar Stubo joka on Inger Johannen kanssa naimisissa saa hälytyksen Oslosta Bergeniin. Jouluaattoyö on ottanut hengen naispiispalta.

Kaikkien kommervenkkien jälkeen erilaiset palapelin palaset loksahtavat paikoilleen.....

Miksi en pitänyt tästä jännäristä niin paljoa että olisin saanut sen luettua loppuun? Tällä kertaa myös Kristianen, Ingerin 13-vuotiaan tytön elämä, jotenkin ahdisti minua.....

Kertokaa te muut lukijat, mikä tässä kirjassa teitä viehätti?